Päätin, että lähestyn tästä eteenpäin syömisongelmaani eri tavalla. Aiemmin olen mieluusti työntänyt asiat pois mielestäni ja vältellyt ongelman käsittelemistä kirjoittamalla. Tosiasia on kuitenkin se, että ajattelen kirjoittamalla, joten ehkä kirjoittaminen voi tuoda jotain uutta näkökulmaa. Mitään loogista kokonaisuutta tästä tuskin tulee, mutta syömishäiriössä harvoin on mitään loogista.

Sovimme eilen alustavasti siskoni kanssa, että kun hän tulee tänään nuoremman poikansa kanssa kaupunkiin, käyn moikkaamassa heitä. Vastustin alkuun ajatusta, koska olin juuri saanut yhden onnistuneen syömispäivän parin viikon syöpöttelyn jälkeen. Yksi onnistunut päivä ei riitä korjaamaan suuntaa, vaan siihen tarvitaan ainakin kaksi.

Illalla mietin, että olen hölmö, jos en nyt lähde ulos muiden seuraan, kun kerran joku tuttu ja läheinen pyytää. Sovimme siis siskon kanssa, että näemme tänään.

Aamulla aloin stressata tapaamista ja mietin, miten hoidan päivän ruokailut. Minulla on tietyt rutiinit, jotka auttavat estämään ahmimista. Kunnon aamupala viherpöperöineen, tarpeeksi runsas ja täyttävä lounas, joku asiallinen välipala ja runsas iltaruoka. Iltaruoan ja aamupalan väliin jää vähintään kaksitoista tuntia, koska haluan, että suolisto ja maha saavat edes hetken levätä ja olla rauhassa.

Sovimme siskon kanssa alustavasti, että näemme puolenpäivän jälkeen. Kaupassa aloin stressata, mitä ja miten syön ennen treffejä. Pitäisikö ostaa jotain sallittua stressinpurkuruokaa, kuten maissikakkuja ja raakasuklaata. Okei, ehkä voin joustaa sen verran. Pahempi olisi, jos menisin suoraan suklaa- ja karkkihyllylle. Syönkö maissikakut ja raakasuklaan ennen tapaamista vai vasta tapaamisen jälkeen, kun sosiaalisesta tilanteesta seurannut ahdistus tarvitsee jonkin purkureitin.

En osannut päättää asiaa, joten vedin puoli paketillista maissikakkuja jo ennen normaalia lounasaikaani. Ihan vain sen takia, että en tiennyt tarkalleen, milloin näemme ja mietin, miten jaksan hälinää ja vieraita ihmisiä siskoni lisäksi. Raakasuklaapatukan ajattelin jättää välipalaksi tapaamisen jälkeen. Raakasuklaa on tarpeeksi terveellistä, mutta sopivan hyvää syötävää, jolla voin palkita itseni siitä, että selvisin treffeistä.

Se, että syön jotain väärään aikaan, lisää stressiä ja ahdistusta.

Siinä vaiheessa, kun olen vetänyt puoli paketillista maissikakkuja ja todennut, että tämä päivä meni syömisten ajoitusten suhteen perseelleen, siskon viestistä päättelen, että emme näekään tänään. Toisin sanoen, olen stressannut ja syönyt jo puoleen päivään mennessä sellaista ruokaa, jota en olisi syönyt, jos olisin heti alkujaan kieltäytynyt siskon tapaamisesta. Ja nyt sisko ilmoittaa, että ei hän ehdikään näkemään.

Tässä vaiheessa ottaa hieman hermoon ja keitän päiväkahvit raakasuklaan ja loppujen maissikakkujen seuraksi. Fuck.

Edellä mainittu tapahtuu todella usein. Stressaan, suunnittelen ruokailut, syön ohi suunnitelman, stressaan vähän lisää ja kaikki ihan turhaan.

Kun tiedän tarkkaan, mitä seuraavana päivänä tapahtuu, syöminen on helppoa. Helpointa se on silloin, kun käyn heti aamusta salilla, syön rutiinieni mukaisesti ja vietän loppupäivän omassa rauhassa. Ei stressiä, ei yllättäviä menoja tai sosiaalisia tilanteita. Heti, kun jokin palanen liikkuu, homma hajoaa mielessäni käsiin. Silloin usein syön jotain omasta mielestäni väärää ja liikaa, koska syöminen on minulle tutuin ja nopein tapa tasata oloa. Se, syönkö oikeasti jotain väärää tai liikaa, onkin monimutkaisempi juttu.

Kaikki tapaamiset ja kahvittelut ystävien kanssa ovat minulle usein haastavia. Välitän toki ystävistäni, siitä ei ole kyse. Mutta esimerkiksi kahvitteluun liittyy niin paljon riskitekijöitä ja houkutuksia, että jo pelkästään tieto seuraavan päivän kahvittelutreffeistä saa syömishäirikön valpastumaan.

Joskus saatan ystävän seurassa upota omiin ajatuksiini tai näytän huolestuneelta tai jotain vastaavaa. Todennäköisesti juuri silloin mietin, miten monta kaloria olen jo tänään syönyt ja mitä jos otankin kermakahvin tai ison pullan, vaikka jo eilen illalla päätin, että tänään syön vain ennalta sovittuja ruokia. Tai mitä jos kahvilassa on niin paljon ihmisiä ja hälinää, että ahdistun enkä voi hillitä itseäni, vaan menen lähikaupan herkkuhyllyn kautta kotiin syömään ja nollaamaan tilanteen.

Olen erittäin tietoinen itsestäni ja kehostani. Huomaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat merkit ja tuntemukset. Se on raskasta. Mietin koko ajan, miltä näytän, istunko ja kävelenkö ryhdikkäästi, näytänkö lihavalta, jos nojaan pöytään tai jos en, katsooko joku, että noin iso ihminen juo kermakahvia eikä jaksa enää edes ylläpitää keskivartalon ryhtiä.

Vastaavanlaisia ajatuskuvioita pyörii mielessäni sitä tahtia, että en välttämättä heti seuraavana päivänä halua uudestaan kahville.

Hyvinä päivinä pystyn hiljentämään edellä kuvaamani puheen. Se tosin vaatii sen, että ruokailut ovat jo ehkä viikkojen ajan sujuneet hyvin ja minulla on turvallinen ja rento olo. Tiedän, että minä hallitsen ruokaa eikä toisinpäin.

Silloin voin ilman mitään ajatuksia juoda mahdollisimman kermaisen kahvin ja ehkä ottaa suurimman kakkupalan siihen rinnalle. En suostu miettimään kaloreita tai läskejä. Riittää, että minusta tuntuu, että minä hallitsen ja päätän. Minä määrään. Ruoka ja syömishäiriö tulevat vasta toisena.

Nyt kello on puoli neljä. Olen syönyt tänään mielestäni väärin ja väärään aikaan, mutta mitään katastrofaalista ei ole tapahtunut. En ole ahminut tai syönyt liikaa. Mahaan ei satu. Pystyn sietämään sen, että tästä päivästä ei tullut täydellistä ja tiedän, miten jatkan huomenna.

Jos olisin yhtä ahdistuneessa tilassa kuin edellisinä viikkoina, menisin todennäköisesti huomenna taas koluamaan kaikki mahdolliset kielletyt hyllyt ja kierre olisi valmis.

Viime viikon ystävän tapaaminen ja baarireissu avasivat jotain. Tunsin oloni pitkästä aikaa hyväksi. Lauantaina ja sunnuntaina söin vielä kaikkea mahdollista, mutta huomasin, että minulla ei ole enää tarvetta nollata niin rajusti. Kaupassa kiertelin aikani, mutta tajusin, että enää ei vain tee mieli herkkuja.

Minulle on edelleen mysteeri, mistä syöpöttelykierre todella lähtee liikkeelle ja mikä on se juttu, joka saa minut aina heräämään ja palaamaan ruotuun. Keskivartalosta näkee, miten kauan tätä kierrettä on jatkunut. Kropan lisäksi toki pää hajoaa joka kerta pikkuisen enemmän. Aina toivon, että jospa nyt olisin tajunnut jotain niin, ettei enää kertaakaan tarvitsisi nollata syömällä.