Viime vuonna syvältä sisimmästäni nousi tunne, että minun on pakko päästä takaisin Intiaan. Nyt jostain hiljaisuudesta nousee toive, että kun vain saisin levätä ja olla rauhassa. Olen yrittänyt vaientaa ääntä ja vain mennä porskuttaa. En yritä enää. Sydän hakkaa ja välillä pitää pysähtyä rauhassa hengittämään, että henki kulkee kunnolla. Ei hyvä.

Siispä. Aion pitää kesän lomaa ja oikeasti vain huilata. Olen jo nyt niin poikki, että ei mitään rajaa. Ajatus pätkii, en muista aamun tapahtumia, yöunet menevät levottomiksi ja olen tosi väsynyt koko ajan. En halua tällaista elämää. Minun on pakko saada levätä, ennen kuin sattuu jotain ikävää. En tosiaan aio hankkia itselleni burnoutia ja joutua hoitoon sinne, minne minun pitäisi mennä syksyllä tekemään harjoittelujaksoa.

En ole levännyt kunnolla sen jälkeen, kun koulu syksyllä puolitoista vuotta sitten alkoi. Moni ehkä jaksaa tällaista tahtia eikä tunnu missään, mutta minä en ole moni muu. Ei tarvitse kuin vilkaista psykiatrin lausuntoja ja kaapista löytyvää vanhaksi mennyttä lääkearsenaalia. Minä vain en jaksa.

Olen tästä muutaman ihmisen kanssa jutellut, ja kaikki ovat tähän mennessä sanoneet, että tietenkin pidät koko kesän lomaa ja lepäät. Ihmettelen, miksi minun edelleen pitää hakea muilta ihmisiltä hyväksyntää ja "lupaa" siihen, että voisin tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä. Tuskin se ketään kauheasti liikuttaa, aherranko puolikuolleena kesät talvet vai päästänkö itseni joskus vähän helpommalla.

Lähetän pieniä suuria toivomuksia itselleni ja korkeammille voimille, että jaksaisin vielä kolmen kuukauden harjoittelun ulkomailla. Sitten lupaan pysähtyä. Toivon niin, että saisin jostain lisävoimia jaksaa toukokuun loppuun asti. Tuleva matka on suuri haaveeni ja tällaisia mahdollisuuksia ei joka päivä tule vastaan.