Pian voin huokaista helpotuksesta. Enää yksi yövuoro ja homma on paketissa. Saan pitää kuukauden tauon töistä, ehdin käymään maalla ja koko komeuden kruunaa reissu Thaimaahan parin viikon päästä. Verikokeiden perusteella olen terve, mitä nyt kortisoliarvot heittelevät miten sattuu. Silmänpaineiden vuoksi lääkäri käski lopettaa kortisonin syömisen, joten se siitä sitten. Nyt odotan kilpparilääkelähetystä saksalaisesta apteekista. Testaan vielä sen, ja jos mikään ei muutu parempaan suuntaan, luovutan. Tänä vuonna on palanut niin paljon rahaa terveyden metsästämiseen, että enempään en kykene.

Siistin ruokavaliota jälleen kerran ja raahasin itseni väkisin takaisin salille. Kummasti mieliala alkoi heti kohentua ja mahakivut vähentyä. Hyvä niin, koska en olisi millään halunnut lähteä yksin ulkomaille niin synkissä mietteissä, joissa olin monta viikkoa. Nyt on sentään jotain toivoa paremmasta, ja kun työt loppuvat, stressi toivon mukaan helpottaa.

Töihin on muuten tullut yksi uusi sairaanhoitaja. Hän on tosi rempseä, puhelias, avoin, kaunis, iloinen, eloisa... kaikkea, mitä minä en ole. Hassua, että meistä on kyseisen tytsyn kanssa tullut jo kavereita ja viikon päästä menemme kahville suunnittelemaan alustavasti työreissua Norjaan. Siis häh. Mitään ei ole vielä sovittu, mutta toisaalta, mikä minua täällä Suomessa pidättelee. Käytännössä minulla ei ole mitään elämää täällä. Käyn töissä, nukun, syön ja loppuajan olen täysin uupunut. En edes muista mitä elämässäni tapahtuu, kun joka päivä on samanlaista ankeaa äärirajoilla puurtamista. 

Oikeasti. Näin mielenterveyshoitotyön ammattilaisena minusta on aika huolestuttavaa, että 33-vuotiaalla sinkkunaisella ei ole mitään sosiaalista elämää. Olen käynyt baarissa viimeksi melkein kaksi vuotta sitten. Sama aika on kulunut siitä, kun olen ollut jonkun miehen lähellä. Näen ystäviäni harvoin, ja sisko on ainoa ihminen, jonka kanssa olen päivittäin yhteydessä eikä hänkään tiedä, miten paskana olen kaikesta. Enkä mitenkään vähättele siskoa. En tiedä, missä olisin ilman häntä. 

Toivon, että Thaimaassa tapahtuisi jotain mukavaa. Jotain sellaista, mikä herättäisi minut eloon. Että pystyisin taas nauramaan aidosti ja arvostamaan itseäni ja elämääni. Ja että voisin uskoa, että elämälläni on jokin merkitys, että olisin jollekulle tärkeä. Vaikka edes itselleni. Ehkä vähän liikaa vaadittu parin viikon lomalta, heh. Mutta eipä sitä koskaan tiedä. Kannattaa asetella sanansa tarkkaan, jos jotain toivomuksia esittää.