Kurja viikko huipentui eilisiltaan.

Minulla oli face melkein koko illan auki ja sivusilmällä näin, että Sami oli vähän väliä linjoilla. Toivoin ja pelkäsin, että mies laittaa viestiä. Ei laittanut. Mietin, että siellä se unelmamieheni pohjustaa uutta panosuhdettaan ja minä roikun linjoilla, jos mies sattuisi ottamaan yhteyttä.

Samalla luin serkkuni päivityksen, jossa hän kiitollisena pohdiskeli elävänsä unelmaansa tällä hetkellä. Serkkuni siis asuu kaukomailla ja tekee hyväntekeväisyystyötä Pyhän Hengen ja avustusten voimalla. Tuskin ihan joka päivä ehtii miettimään eläkekertymää.

Ajattelin hyvällä tavalla kateellisena, että voi hitsi. Tämä oli taas merkki siitä, että on täysin mahdollista löytää työ, josta tykkää ja nauttii.

Jostain syystä aloin pyöritellä työkuvioita oikein kunnolla ja sainkin lietsottua kivan ahdistuksen päälle. Itkin koko illan.

Siitä asti, kun aloin ajatella omilla aivoillani, olen tehnyt tosi paljon töitä koulun eteen. Ajattelin aina, että kunhan vain hoidan opinnot kiitettävästi, kova työ palkitaan ja saan hyvän työpaikan. Se oli minulle aivan itsestään selvä asia. Että kun tekee järjestelmällisesti ja sitkeästi töitä jonkin tärkeän tavoitteen eteen, saa sen, mitä haluaa.

En olisi ikimaailmassa uskonut, että joku päivä heräänkin todellisuuteen, jossa olen 36-vuotias työtön. No okei, ei minun pitäisi tällä hetkellä olla edes elossa, mutta ei mennä nyt siihen.

En käsitä, miten minun koulutuksellani ja osaamisellani tilanne voi olla näin toivoton.

Muistan lukiossa, miten tein yksityiskohtaisen lukusuunnitelman ylioppilaskirjoituksia varten. Olin siihen aikaan todella masentunut. Joka päivä mietin tappavani itseni ja samalla pänttäsin kokeisiin, koska tiesin, että se on yksi mahdollinen ulospääsy sisäisestä helvetistäni.

Jokainen voi miettiä, minkälainen ponnistus on saada kiitettävät arvosanat ja stipendit samalla, kun suunnittelee tappavansa itsensä.

Kirjoitusten jälkeen tein jälleen järjestelmällisen lukusuunnitelman yliopiston pääsykokeita varten. Luin tuntikausia joka päivä ja kävin välillä kotipelloilla hiihtämässä. Taas ajatuksena se, että kunhan vain teen kovasti töitä, pärjään ja pääsen kouluun.

Moni yritti varovasti lannistaa, että tuskin pääset ensimmäisellä kerralla noin suosittua pääainetta lukemaan. Minä mietin, että minä joko kuolen tai pääsen. Muistan, kun isä sanoi kerran, että jos ei tuolla paneutumisella pääse sisälle, kyse on korkeammista voimista.

Pääsin ensimmäisellä kerralla sisälle. Ensimmäinen vuosi sujui hyvin. Oli uusia kavereita, juhlimista ja miehiä. Siitä eteenpäin en paljoa muista, koska olin niin masentunut ja uupunut. Silti muistan ajatelleeni, että jos vaan sitkeästi jatkan ja saan tutkinnon valmiiksi, pääsen hyvään työpaikkaan.

Muutama henkilö on ihmetellyt, miten sain maisterin paperit tehtyä niin sairaana. Kieltämättä samaa olen miettinyt minäkin. Mutta jokin sai aina jatkamaan ja uskomaan siihen, että sitkeys palkitaan.

Yliopiston jälkeen vointini romahti lopullisesti. Siitä alkoi noin viiden vuoden epämääräinen työkyvyttömyyden ja työttömyyden jakso. Oikeasti. Viisi vuotta täysin ulkopuolella normaalin parikymppisen nuoren arjesta ja yhteiskunnasta syrjäytyneenä. Tuo ajanjakso jätti niin syvän häpeän minuun, että todennäköisesti kannan sitä sisälläni edelleen.

Miten henkilö, josta piti tulla ihan mitä tahansa, voi epäonnistua näin täydellisesti.

Silti kaiken paskan jälkeen löysin itseni jälleen koulusta. Tiesin, että sairaanhoitajan työ voi olla liian raskasta minulle, mutta koin, että se oli ainoa vaihtoehto päästä takaisin työelämään. No, opiskeluaika olikin sitten yhtä helvettiä ja mietin keskeyttämistä ensimmäisestä päivästä asti.

Mutta minkäs sitä perusluonteelleen voi. Sitkeys ja kova työ palkitaan, you know. Kyllä, pääsin takaisin työelämään, mitä ei ehkä kukaan olisi enää minun tapauksessani uskonut.  Ihan kiva, jos vaan oma pää olisi kestänyt sitä hullunmyllyä, mitä sairaanhoitajan työ on.

Pari vuotta sitten ajattelin, että jos vielä kerran yritän ja lähden opiskelemaan lisää. Ehkä vihdoin löytyy se oma juttu valmennusopinnoista. Nyt pari vuotta viisaampana voin todeta, että valitettavasti valmennuskoulu oli melkoista rahastusta enkä saanut siitä irti niin paljon, kuin toivoin.

Nyt tuntuu, että olen niin syvällä suossa tämän työtilanteen takia, että en huomaisi, vaikka taivaalta tipahtaisi nenän eteen täydellinen työpaikka. Nostan kädet pystyyn ja totean, että en jaksa enää yrittää. Jos kaikki vuosien uurastus ei riitä, ei sitten. Antaa olla.

Aamulla heräsin silmät turvonneena ja pää kipeänä salille. Mietin kyllä, että tänään olisi kannattanut jäädä vain nukkumaan, mutta. Kun olen jonkin tavoitteen itselleni asettanut, teen sitä kohti suunnitelmallisesti töitä, vaikka mikä olisi.

Jalkatreeni oli seuraava virhearvio. En saanut minkäänlaista tuntumaa lihaksiin ja olo oli tosi väsynyt. Lopulta keskittyminen alkoi herpaantua siihen malliin, että katsoin parhaaksi mennä vain crosstrainerille polkemaan.

Ehdin polkea muutaman minuutin, kun eilisillan ahdistus iski päälle. Päässäni alkoi pyöriä lause kyllä hyvälle työntekijälle aina töitä löytyy. Näin mielessäni, miten huudan siskolleni puhelimessa, että luuletko, etten joka helvetin päivä mieti, miten minun koulutuksellani ja osaamisellani ihminen voi olla työtön.

Aloin itkeä ja tajusin, että nyt on ehkä oikeasti parempi lähteä kotiin. En pystynyt pidättelemään itkua, vaan harpoin siinä kyyneleet valuen pitkin salin käytävää. Pukuhuoneessa sitten romahdin ihan täysin. Onneksi paikalla ei ollut kovin paljon tuttuja.

Nyt juon tässä matchaa ja alan varmaan meditoida parempaa lähitulevaisuutta. Vaikka olo on kuin jyrän alle jääneellä, olen kiitollinen siitä, että olen terve. Mikään työpaikka ei ikinä mene sen edelle, että saan elää terveenä. Kun on kerran terveytensä menettänyt ja jostain ihmeen syystä saanut sen takaisin, sitä tunnetta ei voita mikään.