Sovimme K:n kanssa alkuviikosta, että menemme perjantaina yöksi yhteen kylpylään. En ehtinyt vielä varata junalippuja, mutta olin jo helpottunut siitä, että viikonlopulle on jotain ohjelmaa. En ollut erityisen innoissani uimisesta, koska kroppa ei edelleenkään tunnu omalta, vaan todella isolta. Mutta mikä tahansa on tällä hetkellä parempi kuin jäädä kotiin syömään.

Aamulla olin menossa ostamaan uusia bikineitä, kun K:lta tulee viesti, että hän tapaakin perjantaina pitkästä aikaa Silikonitissin. K ei edes sen kummemmin pahoitellut asiaa, vaan perui meidän suunnitelmat.

Kiehuin raivosta. Vitutti aivan hulluna. Ja mikä ajatus nousikaan ensimmäisenä päähän.

Mitä hyvää voisin ostaa ja syödä seuraavaksi, kun ärsyttää niin saatanasti.

Pysäytin itseni ja tiedostin, että nyt olen aikeissa toimia kuten aina ennenkin. Kun vituttaa, ärsyttää, petyn johonkin ihmiseen tai on tylsää tai asiat eivät mene niin kuin olen suunnitellut, haluan syödä. Se on automaattinen tapa, joka sai alkunsa jo varmasti alle 10-vuotiaana.

Kun kävelin vaatekauppaan, mietin, että en todella syö mitään jonkun K:n takia. Että ehkä jonkun muun takia, mutta K the Maalaisjuntti ei todella ole sen arvoinen.

Sovituskopissa huomasin armottomassa valaistuksessa, että olen kerännyt mukavat makkarat selkääni. En voi sietää selkämakkaroita itselläni. Muistan pienenä, kun mummu laittoi rintaliivejä päälleen ja hänellä oli monenmoista selkämakkaraa, vaikka hän oli muuten tosi pieni. Ajattelin, etten ikinä halua samanlaista selkää.

Onneksi pakarat näyttivät sentään jo kohtalaiselta treenitauosta ja syöpöttelystä huolimatta. Ja jos nyt hieman poikkean aiheesta, pakaroiden kohentuneen kunnon pani merkille myös Sami, kun näimme maanantaina.

Eli. Kiehun raivosta K:n junttimaisuuden takia ja huomaan kaiken lisäksi, miten ällöttävän löysään kuntoon olen itseni päästänyt. Se ei vain ole sallittua. Fyysisesti terve ihminen ei voi päästää itseään tällaiseen kuntoon. Olisin voinut lyödä sovituskopin peilin säpäleiksi. Sen verran vitutti.

Tiedostin jollain tasolla, että nyt olen menossa metsään pahasti. Vielä on mahdollisuus tehdä korjausliike, astua bussiin ja mennä kotiin lämmittämään eilen tekemääni hyvää ja terveellistä kasvisruokaa. Mutta sitten löydän itseni kaupasta ja ostan alennuksesta palan raakakakkua ja sadan gramman vegaanisuklaalevyn.

Tulin kotiin, keitin kahvit ja söin ostokseni. Paitsi uudet bikinit.

Syömisen jälkeen olo ei tietenkään helpottanut, vaan tuli entistä huonompi olo.

Monesti ahmimishäiriöisillä homma menee automaattikelauksella. Henkilö ei tajua, mitä tapahtuu. Joku vain painaa nappulasta ja tyyppi herää siinä vaiheessa, kun tajuaa, että on syönyt kaiken, mitä juuri kävi ostamassa, vaikka ei pitänyt edes mennä kauppaan.

Minua ärsyttää aivan julmetusti se, että nykyään tiedostan tasan tarkkaan, mitä tapahtuu enkä siltikään pysty estämään ahmimiskuviota. Tai tässä nyt ei ollut kyse ahmimisesta noilla syömismäärillä, mutta pointti lienee selvä.

Tällainen käytös lisää entisestään itseinhoa ja itseruoskintaa, kun olet koko ajan hereillä, tajuat mitä tapahtuu ja silti teet itseäsi kohtaan väärin.

Tällä hetkellä K yrittää parhaansa mukaan lepytellä minua. Sanoin miehelle, että toisen kerran kun teet samanlaisen tempun, ei tarvitse enää hotellihuoneita minua varten varata.

Äsken kävi jo mielessä, että nyt kun viikonlopun suunnitelmat menivät uusiksi, voinkin taas vain syödä pari päivää. Siis oikeasti.

Käsi ylös, joka haluaa kokeilla syömishäiriötä.