Jokin on ehkä muuttumassa. Veljen kuoleman jälkeen olin varma, etten enää edes harkitse sähköhoitoon menemistä. Nyt se tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Jospa sittenkin jaksaisin vielä yrittää parantua ja kokeilla viimeistä keinoa jatkaa elämää. En tee sitä niinkään itseni takia vaan äidin. Äiti on ollut taas fyysisesti aika heikossa kunnossa enkä millään haluaisi lisätä hänen pahaa oloaan. Ei kai sillä ole väliä, mikä tai kuka se syy on, jos vain jostain löytyisi edes pientä halua elää. Jos sähköhoito ei tehoa, onpahan ainakin yritetty.

Vaikka ajattelen paljon parantumista ja voisi kai sanoa vähän myönteisemmin asioista, ahdistus on ja pysyy. Se tulee valtavana päälle heti aamusta, päivällä ja illalla. Jopa salilla tuntuu pahalta, vaikka se on ennen ollut neutraali pakopaikka. En pääse sitä mihinkään karkuun, paitsi hetkittäin maalla. Pelkään, mitä elämästäni tulee, jos jatkan sitä. Tuntuu, että olen jo pilannut kaiken, että mitään elämisen arvoista ei ole enää jäljellä.

Eilen illalla tuli muuten käytyä pitkästä aikaa Minskun kanssa baarissa. Teki tosi hyvää, vaikka meinasin sammua jo ennen kuin päästiin liikenteeseen. Tapasin yhden pankkimiehen (tai melkoinen teinipoika se oli), jonka kanssa kävimme pikapanolla baarin vessassa. Tuli ihan vanhat (hyvät?) ajat mieleen, kun jaksoi vielä tapailla miehiä ja harrastaa kunnolla seksiä.