Olin tänään Tuulan kanssa puolentoista tunnin lenkillä. Tajusin miten lihavaksi olen itseni syönyt, kun tungin tuskanhikisenä itseäni lenkkivaatteisiin. Syke varmaan 120 jo pelkästään pukemisesta. Voi luoja, miten alas voi ihminen vajota.

Tuula kertoi, että yhteinen ystävämme päiväsairaala-ajoilta on nyt joutunut keuhkosyöpänsä kanssa saattohoitokotiin. En olisi uskonut, että uutinen tuntuisi näin pahalta, mutta itkenyt olen vähän väliä, kun kotiin pääsin. Ehkä enemmän äidin kohtalon vuoksi, mutta kuitenkin. Toivon, että ystävämme saa inhimillisen lopun ja tarpeeksi morfiinia kipuihinsa.

Aion jättää mielialalääkkeet kokonaan. Päätös on kypsynyt mielessäni pikkuhiljaa. Lääkkeitä olen ikään kuin jättänyt välistä jo pidemmän aikaa. Mikään äkkikäännös tämä ei siis ole. Olen kuunnellut isän juttuja, lukenut, kuunnellut siskon lääke-ehdottomuutta ja lukenut lisää.

Viimeinen pisara oli se, kun luin jutun syöpään sairastuneesta naisesta. Hän oli tehnyt "sopimuksen" lääkärinsä kanssa, että jos hän ei omin voimin tokene parin kuukauden sisällä terveeksi, hän aloittaa säde- ynnä muut hoidot. Ja kas vain, nainen parani. Hän muutti täysin ruokavalionsa ja ajatusmaailmansa. Kehotti lähipiiriään ja itseään puhumaan syövästä menneessä aikamuodossa eli ihan kuin koko sairaus olisi jo selätetty. Mitä kaikkea muuta, en edes muista. Mutta terveeksi hän tuli.

Minä en aio enää myrkyttää kehoani noilla saamarin myrkyillä. Parhaimmillaan lääkkeitä menee kymmenen nappia päivässä, hohhoijaa. Ja jos tuntuu joku päivä vähän huonommalta, otetaan kaksi vielä päälle. Ei enää. Ei ikinä enää. Minä kuolen sitten, jos en lääkkeittä selviä. Sama se, mitä muut sanovat. Varsinkin kun en aio kertoa tästä kenellekään. Tuula tietää (olemme tätä asiaa puineet loputtomiin yhdessä), samoin nyt ystävät, jotka lukevat blogiani. Siskolle en kerro, koska hän ei ikimaailmassa asiaa hyväksyisi ja aiheuttaisin hänelle vain hirveän paljon toivottavasti turhaa huolta. Isällekään en ainakaan vielä puhu mitään.

Lääkärille meneminen pelottaa. Luultavasti valehtelen hänelle, kun olen niin urpo, etten uskalla edes hänelle olla rehellinen. Totta kai hän tyrmää ajatukseni jättää lääkkeet, koska lääkärin tehtävä on syöttää lääkkeitä potilailleen. Voin kuvitella, miten se mies nostaa katseensa, tuijottaa ja kysyy vain miksi, jos kerron hänelle. Sitten olen hiljaa tai alan nauraa ja saan pikalähetteen hourulaan. Toistaiseksi siis en kerro hänelle mitään. Jos hätä tulee, minulla on kyllä reseptejä ja lääkkeitä vaikka muille jakaa ja tiedän peruskaavan, miten mielialalääkkeiden syönti aloitetaan uudestaan. Ja onhan päivystys, jos paniikkitilanne tulee.

Toinen radikaali muutos on se, että alan syödä kalaa. Olen ollut suht ehdoton kasvissyöjä (lakto-ovo-vegetaristi) viisitoista vuotta. Ehkä se on ollut suurempi virhe kuin olen osannut kuvitellakaan. Kalan rasvastahan puhutaan ja kirjoitetaan joka ikisessä paikassa koko ajan. Jopa tällaiseen kivipäähän alkaa puhe tehota.

Nyt siis kokeilen, mitä saan aikaan sillä, että jätän loputkin lääkkeet ja alan niiden tilalta syödä kalaa ja muutenkin terveellisemmin plus käyn salilla ja lenkillä. Ajatusmaailman korjaaminen on huomattavasti rankempi ja työläämpi projekti, mutta eihän tässä ole kiire kuin kuolemaan. Kuoleman toivominen ei siis ole kadonnut minnekään. Ehkä kuolen näin nopeammin kuin syömällä lääkkeitä ja säälimällä itseäni loputtomiin. Katsotaan, miten käy.

Isä sanoo, että jos joku asia tuntuu vahvasti oikealta, se myös on sitä. Nyt tuntuu.