Olen todella uupunut. Hautajaisviikonloppu meni siihen nähden aika hyvin. Jaksoin seurustella vähän vieraiden kanssa ja leikkiä kummipojan kanssa. Poika oli kuulemma koko tulomatkan höpöttänyt, miten ikävä hänellä on kummitätiä. Ilmaisi kyllä sen hyppäämällä taas syliin heti kun sisälle pääsi.

Kummipojan halaaminen ja sylissä pitäminen, yhteiset pussaushetket ja välittämisen sanat ovat parasta mitä tiedän. Se pieni poika on aivan äärettömän tärkeä minulle. Tuntuu tuskaiselta tajuta, että hänestäkin joudun luopumaan, jos en jaksa enää elää.

Hautajaisaamuna nappailin rauhoittavia sen verran, että päivä on osittain pimennossa. Tuntui hyvältä, että sain itsestäni kohtalaisen paketin aikaiseksi, koska lauantai oli kuitenkin äidin juhlapäivä. Kannatti tuhlata rahaa nahkasaappaisiin, kampaajaan ja ripsien laittamiseen. Turhaa ja tarpeetonta toki kaikki, mutta sainpa niistä hetkeksi hyvän mielen.

Kirkossa ennen tilaisuuden alkua, kummipoika huuteli isoon ääneen paskapäätä ja tuli sitten hymyssä suin laulamaan Tuiki tuiki tähtöstä syliini. Oli siinä naurussa pitelemistä, vaikka vakava tilanne olikin kyseessä. Järkyttävää.

Arkku kannettiin Albinonin Adagion soidessa. Tuntui ihan hirveältä. Katsoin isää ja sydäntä särki kun mietin, miten raskaalta hänestä mahtoi tuntua. Kantaa ensin nuorinta lastaan arkussa ja kohta perään vaimoaan. Ei siinä sen kummempaa ole, isä sanoi aamulla kun kysyin, minkälaisilla fiiliksillä hän lähtee hautajaisiin. Isä ei koskaan oikein puhu tunteistaan. En tiedä, miten hän saa pidettyä kaiken sisällään.

*** *** ***

Kun olin juomassa kahvia, Teijan äiti tuli puheilleni ja sanoi, että näytän niin paljon veljeltäni, että ihan hirvittää. Se tuntui hyvältä (vaikka ylidramaattinen rouva ei kai sitä tarkoittanut), koska ajattelin, että veli ikään kuin elää minussa vaikka onkin kuollut.

Samaisen kahvipöydän ääressä juttelin yhden serkun ja hänen äitinsä kanssa. Kerroin äidin viimeisistä hetkistä ja serkku kyseli voinnistani. Tokaisin, että seuraavaa kuolemaa tässä odotellaan. Serkku meni vähän hiljaiseksi ja sanoi, että älä nyt tuommoisia puhu. No miksen puhu. Älä tule kysymään noin vaikeita, jos et kestä kuulla vastausta. Mitä ihmettä ihmiset oikein odottavat. Hymyssä suinko pitäisi valehdella elämästä ja antaa kysyjälle hyvä mieli. Minä en pysty pitämään tätä tuskaa sisälläni, en millään.

Kummitätini oli soittanut aiemmin viikolla isälle. Hän oli sanonut, että isän tilanne on nyt hyvä (helpompi, parempi), kun äiti on poissa eikä asialle voi mitään. Hänen tilanteensa on paljon raskaampi, koska hän on riitaisasti eronnut rakkaasta miehestään ja mies on vielä elossa. Siis voi luoja. Miten kukaan järkevä ihminen kehtaa tuommoista mennä sanomaan. Että sinulla on onneksi helpompi tilanne, kun vuosikausien rakkaasi kuoli. Voi vittu. Ja tuon tädin luokse minun pitäisi lähteä kyläilemään, kyllä varmasti.

Ei voi kuvitellakaan, mitä kaikkea ihmiset möläyttelevät suustaan. Toinen tapaus on jo aiemmin mainitsemani Teijan äiti. Rouva on laittanut veljeni kuolemasta asti surkuhupaisia viestejä isälle, soitellut itkupuheluja ja odottanut, että isä ja isän sanat pitäisivät hänet kasassa. Voi helvetti. Isänkö pitäisi nyt lohduttaa kuolleen veljeni tyttöystävän äitiä, kun elämä taas vähän kolhii. Järki käteen ihmiset, kiitos.

*** *** ***

Äsken, kun kävelin asemalta kotiin, mietin että tässä ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään järkeä. Olen niin väsynyt ja uupunut, etten tiedä mitä tehdä. Koko ajan tekisi mieli soittaa äidille ja kertoa, mitä kaikkea viime viikkoina on tapahtunut. Odotan, milloin äiti soittaa ja tulee taas sairaalasta kotiin. Odotan, että elämä palautuisi edes siihen tavallisen ikävään masennusaikaan, kun äiti vielä eli. Mutta ei. Mitään en saa takaisin, en veljeä enkä äitiä. Hirvittää tällainen epätoivo ja umpikujassa pyöriminen. Miksi mennä huomisaamuna salille. Miksi nousta sängystä. Miksi raahautua lähikauppaan. Miksi mennä lääkäriin säätämään lääkitystä. Miksi mennä terapeutille.

Miksi yhtään mitään.