Olin viikonlopun isän luona maalla. Heti perjantai-iltana sain toiselta taajuudelta kehotuksen puhua vielä kerran isälle melkein kymmenen vuoden takaisista asioista. Siis itsemurhasuunnitelmista lähinnä.

Mietin, mitä järkeä on alkaa kaivella ikivanhoja asioita enkä olisi millään halunnut muistuttaa isää kuolemista ja muusta, mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan.

Lauantaina kysyin isältä, muistaako hän yhtä keskusteluamme pian äidin kuoleman jälkeen, kun sanoin, että pelkään tekeväni itselleni jotain. Ennen kuin isä ehti vastata mitään, jatkoin, että en oikeastaan pelännyt, vaan minulla oli vakaa aikomus tappaa itseni. Ja että on pitkälti isän ansiota, että asiat alkoivatkin kääntyä parempaan suuntaan ja olen ylipäätään nyt hengissä.

Aloin tietenkin itkeä jo heti alkuun ja jäätävä ahdistus vyöryi päälle, mutta sain onneksi sanottua kaiken, mitä piti.

Isä sanoi, ettei hän voi ottaa tapahtumista mitään ansiota. Nämä ovat vain niitä kuvioita, jotka olemme jo etukäteen yhdessä sopineet, ennen kuin tulimme tänne, isä sanoi. Mutta silti. Tätä elämää meidän on kuitenkin täällä elettävä, vaikka olisimme mitä etukäteen sopineet, vastasin.

Vaikka isä on kylmähermoinen ja tosi rauhallinen, yllättävä avautumiseni taisi kolahtaa. Isä kävi välillä keräilemässä itseään ulkona (pesi auton) ja tuli sen jälkeen sisälle jatkamaan aiheesta.

Isä sanoi, että hän on joutunut todella miettimään, mikä tarkoitus äidin sairaudella ja minun vaikeuksillani on ollut. Äiti ja minä olimme ne syyt, jotka saivat hänet pohtimaan, mitä tämä kaikki oikeasti on. Ja että jos häntä ei olisi näin monta vuotta etukäteen valmisteltu, Mikan äkillisen kuoleman jälkeen olisi ollut hyvin vaikea jatkaa eteenpäin.

En edelleenkään tiedä, miksi tuo keskustelu piti käydä. Ehkä se sulki yhden oven.

Lokakuu on mennyt ihmeen hyvin, vaikka pieni paniikki on ollut työnsaannin suhteen. Tämä on siis viimeinen kuukausi, kun saan enää ansiosidonnaista. Mutta sain juurikin äsken puhelun, että minut valittiin yhteen työhön, johon kävin pariin otteeseen haastattelussa.

Kaikkein parasta on, että pääsen nyt vihdoin kokeilemaan muuta kuin hoitotyötä. Ihan loistavaa. Työhön liittyy jonkin verran stressaavia juttuja, mutta istuin ja murehdin tuossa sinisellä, rikkinäisellä sohvallani vähän yli vuoden, joten olen valmis.

Työtunneista ei valitettavasti ole mitään varmuutta eikä tietoa ennen ensi viikolla alkavaa perehdytystä, mutta tässä tilanteessa on pakko ottaa vastaan se, mitä annetaan. Onneksi työsopimus tehdään alkuun vain vuoden loppuun asti, joten sohvapaikka ei ehdi kylmetä, jos huonosti käy.

Vaikka en yhtään tiedä, mitä tästä tulee, todella suuri taakka tipahti juuri harteiltani.