Leikkausta edeltävä päivä ja ilta menivät tosi hyvin. Maanantaille osui superraskas päivä, ja ajattelin, etten ikinä selviä keskiviikon koitoksesta järjissäni. 

Maanantaiaamuna kävin viimeisen kerran salilla. Siellä mieleeni alkoi tulla itsetuhoisia ajatuksia ja mietin, uskaltaisinko tehdä jotain itselleni. Olen sen verran monelle luvannut pysyä hengissä, että kaikki mahdollinen jäi tietenkin toteuttamatta. Mutta voin kertoa, että hyvin synkissä vesissä on käyty.

Tiistaina olo oli levollinen ja rauhallinen. Olin helpottonut, kun ystäväni tuli jo illalla seuraksi ja lähti kuskaamaan minua keskiviikkona aamukuudelta kaupungille.

Hän oli ihan korvaamaton tuki, koska pystyin luottamaan siihen, että hän kestää ja on apuna, jos romahdan.

Aamuseitsemältä minulle pistettiin säteilevä merkkiaine rintaan. Siitä jatkoin toiseen kohteeseen, jossa rinnan kasvaimet merkattiin rautalangoilla. Siinä sitten makasin sängyllä, ja kolme noin kymmenen sentin mittaista rautalankaa törrötti rinnasta ulospäin. 

Kumpaankaan toimenpiteeseen en enää toiste haluaisi mennä. Sen verran ilkeältä tuntui varsinkin noiden rautalankojen laittaminen.

Lopulta pääsimme päiväkirurgisten toimenpiteiden aulaan, jonne ystäväni ei enää saanut jäädä pitämään seuraa. Siinä kohtaa piti hetken puhallella, koska olisin halunnut hänet turvaksi h-hetkeen asti.
 
Ennen leikkausta juttelin aivan huikean fysioterapeutin kanssa. Hän kävi läpi leikkauksen jälkeiset jumppaohjeet ja muita ohjeita. Naisella oli tosi lennokas ote ja hyvä huumori. Siinä vaiheessa hänellä meni hetkeksi pasmat sekaisin, kun sanoin, että olisin mieluummin pitänyt isot rinnat ja vain kuollut jossain kohtaa. Naurahdinkin hänelle, että ei taida syöpäsairaista kovin moni tällaista toivoa. Ei kuulemma.
 
Ennen leikkausta juttelin vielä leikkaavan kirurgin kanssa. Minulla oli muutama minuutti aikaa päätää, miten haluan leikkauksen etenevän. Joko tehdään mahdollisimman vähän viiltoja eikä sen kummemmin korjata kumpaakaan rintaa tai korjataan molempia sen verran kuin se on enää mahdollista.
 
Päädyin intuitiivisesti ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska se mahdollistaa uusien implanttien laittamisen jatkossa. Jos rintoja olisi jo nyt nostettu ja kiristetty, implanteille ei ehkä olisi enää jäänyt tarvittavaa tilaa. Joka tapauksessa rinnat voidaan jälkikäteen korjata julkisella puolella ilmaiseksi eli siinäkin mielessä ensimmäinen vaihtoehto houkutteli enemmän.
 
Kirurgi oli vahvasti sitä mieltä, että uusia implantteja ei kannata ottaa. Ne ovat kuulemma jatkossa terveysriski. Tuleva sädehoito voi vaurioittaa jäljellä olevaa rintakudosta, tehdä kovettumia ja muuta eli implantin kapseloitumisen riski kasvaa. Muita syitä en muista.
 
Leikkaus alkoi lopulta vasta puoli yhdentoista aikaan. Leikkaussalin puolella oli tosi rentoa ja leppoisaa porukkaa. Sielläkään ei ehtinyt iskeä paniikki.
 
Heräämössä minulla oli aivan ihana hoitaja, joka vähän väliä kyseli vointiani ja toi välittömästi kipulääkettä, jos niin toivoin. Sain myös jutella uudestaan kirurgin kanssa leikkauksen kulusta.
 
Kaikki keskiviikkona hoitooni osallistuneet olivat todella ammattitaitoisia, ystävällisiä ja mukavia. Olen siitä superkiitollinen, koska minulla on niin paljon ikäviä kokemuksia lääkäreistä ja hoitajista. Ehkä luottamus lääketieteeseen ja ammattilaisiin hieman lisääntyi keskiviikon kokemusten perusteella.