Toisinaan toivon, että minulla olisi arjessa joku ihminen, jonka kanssa voisin jakaa asioita. Tai joka vain huomaisi, että on paha olla ja jotain täytyy tehdä, etten tee mitään itselleni. Nyt on ollut muutama niin raskas päivä (tai viikko), että ei ole tosikaan. Eilen meinasin jo töissä purskahtaa itkuun ja hädissäni mietin, miten käy, jos romahdan kesken työpäivän. Ensimmäistä kertaa hurjan pitkän työurani aikana arvoin, menenkö työterveyteen hakemaan sairauslomaa. No, enhän minä mene, koska en halua olla luovuttaja.

Eilen soitin isälle isänpäiväonnittelut ja kerroin uupumusuutiset. Isä ei ole koskaan loistanut myötätunnon osoittamisessa, mutta nyt hän kyllä yllätti. Isä kuulosti melkein huolestuneelta eikä esimerkiksi nauranut tilanteelle, kuten sisko useimmiten tekee.

Vielä kymmenen työpäivää. Ne on vain jaksettava. Sitten ehdin lepäillä pari viikkoa, ennen kuin lähden reissuun. Tosin pelkkä ajatuskin Thaimaasta uuvuttaa vain lisää, mutta kai se mieli tästä muuttuu. Toivon vaan, että jostain voisi painaa stop-nappulaa ja päästä pois tästä kaikesta.