Puolitoista viikkoa on mennyt reissussa, ja nyt alkaa arki sujua. Matkalaukku oli hukassa melkein viikon, mikä hieman laski tunnelmaa. Olin suurin piirtein valmis lähtemään maitojunalla kotiin. Nyt menee ihan ok.

Kännykkäni hajosi heti Helsinki-Vantaalla, mutta ostin täältä uuden ja nyt otin Suomen liittymää varten käyttöön toisen puhelimen matkalaukun uumenista. Kun avasin uudesta puhelimesta viestiosion, sieltä lävähti silmille serkkuni lähettämä viesti Mikan kuoliniltana ja monen monta Teijan viestiä Mikalle. Voi ahdistus sentään. Tämä niin todistaa sen minkä jo tiesinkin, että en pääse rakkaitteni kuolemia pakoon minnekään. Aivan lohduton olo.

Onneksi täällä on melkein joka päivälle ohjelmaa, ettei jää aikaa murehtia liikaa. Iltaisin on kiva istua ihan vain hiljaa pimeässä tai kynttilän valaistuksessa (sähkökatkojen luvattu maa) ja miettiä päivän tapahtumia. Täällä on niin erilaista kuin Suomessa, että isokin pää on vähän pyörällä.

Eniten kaipaan Suomesta läheisteni lisäksi lämmintä vettä, toimivaa suihkua, imuria, raitista ilmaa ja puhtautta. Sairaalassa on ollut aika ronski meno, mutta sitähän minä tänne tulin katsomaan ja ihmettelemään. Nyt saan juuri sitä mitä halusin ja tarvitsen.

Toivon, että pystyn pitämään koti-ikävän ja kuolleet hallinnassa mielessäni ja ottamaan kaiken mahdollisen irti tästä kolmesta kuukaudesta. Pian sitä ollaan taas Suomessa.