Kappelikäynti sujui ihmeen hyvin. Mummu oli mukana, mutta hänkin selvisi vähällä sekoilulla. Ehti kuitenkin tutulle hautaustoimiston miehelle vakuutella, kuinka hyvät välit hänellä oli äitini kanssa. Isä sanoi kerran, että jos mummulla ja äidillä oikeasti olisi ollut mutkattomat välit, sitä ei tarvitsisi joka helvetin välissä vakuutella muille. No, samapa tuo. Ei ole enää äitiä, siispä ei välejäkään.

Äiti näytti arkussa niin hauraalta. Luulen, että oli parin viikon sairaalareissulla kuihtunut neljäänkymmeneen kiloon. Sen verran luisevalta ja heiveröiseltä hän tuntui sairaalassa ja näytti eilen. Kävin silittämässä äidin kylmää poskea ja hiuksia. Ne olivat märät, miksiköhän. Oli surullista katsoa, miten isä kävi lopuksi laittamassa valkoisen liinan äidin kasvoille. Sitten arkku suljettiin ja äiti jätettiin yksin sinne pimeään ja kylmään.

Minusta ei tunnu edelleenkään oikein miltään. En vaan pysty käsittämään sitä, että minulta on kuollut kaksi rakasta ihmistä. Kiellän jollain tapaa kaiken enkä suostu uskomaan, että näin on käynyt. Tämä on niin vitun epäreilua, ei näin voi oikeasti tapahtua. Mitä niin pahaa olen tehnyt, että meitä rangaistaan näin.

Päässä pyörii kolme ajatusta. Äiti ei kärsi enää ikinä. Ei kahta ilman kolmatta. Kolmas kerta toden sanoo. Odotan siis jo kolmatta kuolemaa. Voiko elämä enää tästä ihanammaksi käydä.

Mietin koko ajan omaa kuolemaa ja hautajaisia. En oikein tiedä kenen kanssa jakaisin näitä ajatuksia, kun en haluaisi kuormittaa ja huolestuttaa ystäviäni ja siskolle ja isälle en tietenkään tällaisista asioista puhu. Enkä tiedä, miten psykologi ja muut ammattilaiset suhtautuvat, jos alan kertoa tarkemmin aikataulusuunnitelmistani ja kuolemantoiveistani. Sulkevat pian johonkin laitokseen, kun eivät tiedä mitä muutakaan tehdä ja velvollisuus on kuitenkin yrittää estää potilaan itsetuhoiset aikeet. Kai se on vaan pähkäiltävä itsekseen (ja sitten heti perään kirjoittaa melkein kaikki tänne, heh).