Tämä viikko oli lomaa, mutta päädyin neljäksi päiväksi töihin. Parempi niin kuin että olisin jännittänyt koko viikon maanantaina alkavaa harjoittelua. Väsyttää hirveästi enkä ole jaksanut käydä ollenkaan salilla, mutta näillä mennään. Onneksi sentään iho alkaa vihdoista viimein parantua ja töissä perehdyttäjäni jo tuumasi, että ihoni on kokonaan parantunut. No, toivossa on hyvä elää, kun sitä toivoa alkaa pitkän painajaisen jälkeen näkyä.

Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Se on vain pahentunut ja korostunut nyt opiskelujen aikana. Viimeinen vuosi suuntaavassa ryhmässä on ollut tuskaa, koska olen ollut kuin joku alien muiden ryhmäytyneiden ulkopuolella. Siksi onkin ihmeellistä huomata, miten hyvin olen sopeutunut kesätyöpaikan työyhteisöön. Siis samaan, jossa nyt syksyllä olen tehnyt keikkaa.

Vaikka viikko on ollut raskas, on mahtavaa kun voi jutella ja nauraa porukassa, kuulua johonkin. Töihin on helppo mennä vaikka jännittääkin ja olen jopa löytänyt itsestäni jonkinmoisen siivun sosiaalisuutta, jonka uskoin jääneen ikuisiksi ajoiksi erakkouteni jalkoihin. Ja toki mieluummin näin päin, että koulussa on vaikeaa ja töissä sujuu, koska koulu on aivan pian kärsitty ja työelämä edessä.

Vielä kun saisin syömiset kuntoon tai edes kääntymään parempaan päin, mutta se on kai liikaa vaadittu. Mitä enemmän stressaan, sitä herkemmin tulee näköjään migreeni, mistä seuraa lisää syömistä ja liikkumattomuutta. Siispä yritän elää näissä kiloissa ja korjata asioita, kun on enemmän motivaatiota ja voimia siihen.