Vuodatus oli pois pelistä lähes koko heinäkuun, joten tässä putkeen kuulumisia viime viikoilta.

 

8.7.

Ensimmäinen työviikko on nyt takana eli puolivälissä mennään. Olen jo pari kertaa ylittänyt itseni, mistä olen tyytyväinen. Pomon pyynnöstä tein yhden iltavuoron, vaikka minun ei pitänyt tehdä niitä lainkaan. Tuolla paikassa kun iltavuorossa on vain yksi ohjaaja paikalla paimentamassa kaikkia asukkaita. Toinen ylitys tuli tänään, kun vedin viikottain pidettävän keskusteluryhmän koko porukalle. Heh, tosi hurjia juttuja kyllä, mutta minulle ne ovat.

Lauantai-iltana satuin vilkaisemaan pitkästä aikaa Selviytyjiä. Olen kammonnut sitä sarjaa Mikan kuolemasta asti, koska katsoimme sitä aina yhdessä. En katsonut kuin muutaman minuutin lopusta, mutta jo pelkkä taustamusiikki teki olon hirveän ahdistuneeksi. Siitä olikin kiva lähteä nukkumaan. Ikävä on jotain tosi suurta.

Keventelyprojekti etenee hienosti. Pidin alkuun viikon verran niin sanottua pussikuuria eli söin aamuisin jotain korvikepatukkaa ja lopun päivää join suklaa- ja mansikkajuomia. Pari päivää oli tosi vaikeaa, mutta sitten tuli se vaihe, että ei ollut enää nälkä. Paino tippui viikon aikana noin kaksi ja puoli kiloa. Parasta oli, että maha ei ollut viikon aikana kertaakaan kipeä.

Tämän viikon olen syönyt normiruokaa, mikä onkin ollut taas hankalaa. Mikään ei oikein maistu enkä jaksaisi tehdä itselleni ruokaa. Ehkä palaan vielä pusseihin, kun se oli niin helppoa ja tietyllä tapaa turvallista (vaikkakin epäterveellistä), kun ei tarvinnut miettiä mitä syö ja kuinka paljon.

Murheellista on se, että lonkka ei tykännyt kortisonipiikeistä. Hyvä kun pyöräilemään pystyn ja vähänkin isompi ylämäki on pakko taluttaa. Masentaa tosi paljon, kun ei pysty treenaamaan niin kuin haluaisi ja lihakset kuihtuvat. Yritän silti ajatella positiivisesti, ja fyssarille on nyt varattu aika. Jospa hän keksii jotain liikkeitä, joita voisin kivusta huolimatta tehdä.


15.7.12

Nappasin eilen kolme Tenoxia, kun toivoin edes yhtä hyvää yötä unten mailla. (Ei muuten toiminut.) Siinä sängyllä pyöriessä tuli mieleen, mitä jos ottaisinkin koko täyden purkin kerralla. Tai että olisihan minulla varastossa muitakin lääkkeitä vaikka miten paljon. Mietin, että tuskin tähän massaan moinen määrä mitään vaikuttaisi, mutta silti. Tämä on jo toinen kerta lähiaikoina, kun mietin näin. Että jos vaikka kokeilisin vahingoittaa itseäni jotenkin.

Kun juhannus kääntyi synkäksi, ensimmäinen ajatukseni oli kuolema. Jos tappaisin itseni tai muuten vaan kuolisin, ei tarvitsisi miettiä hankalia uusperhekuvioita, yksinäisyyttä ja jatkuvaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta. Kuolema on aina se houkuttelevin vaihtoehto.

En ole mitenkään huolestunut, kunhan vain pistän merkille kuolema-ajatusten lisääntymisen. En tiedä tarkalleen, mistä synkkyys johtuu. Ehkä yksinäisyys ja tyhjyys ovat ne tärkeimmät syyt. Yritän saada sisältöä elämääni ja lisätä iloisia asioita ja ajatuksia, mutta en onnistu siinä. Jokin suojamuuri on ympärilläni.

Kahden viikon työt menivät hyvin. Oli aika omituista jutella psykiatrinkin kanssa työntekijänä eikä potilaana. Vedin kolme ryhmäkeskustelua skitsofreenikoille, mistä selviydyin loistavasti. Siinä olisi muutamakin opettaja ja hiljaisuuttani mollannut henkilö katsonut silmä pyöreänä, kun MINÄ puhun oikein ääneen ja ohjaan ryhmää. Hah!

Laihis tai uusi elämäntapa sujuu hyvin. Tänään on ensimmäinen hankala päivä. Kolmen viikon aikana on tippunut vähän päälle neljä kiloa. Paino ei ole se olennaisin juttu tällä kertaa, vaan se, että mahakipu on rauhoittunut enkä muistuta heti aamusta alkaen raskaana olevaa lyllertäjää. Vielä joku päivä saan vatsalihakset näkyviin ja pistän kuvan ulkomaisille ”ystävilleni”, jotka piristivät vaihtoreissuani kommentoimalla läskejäni. Sen kuvan jälkeen ei tarvitse enää kenenkään kommentoida painoani.

Aiemmista dieeteistä poiketen olen pitänyt tarkkaa ruokapäiväkirjaa, joka on auttanut pysymään ruodussa. Parasta on se, että en sortunut mässäilemään niin sanottuina varmoina päivinä eli sunnuntaina, kun työt alkoivat maanantaina ja nyt perjantaina, kun työt loppuivat. Ennen olisin vetänyt nuo pari päivää (ja välissä olevat kaksi työviikkoa) ihan mitä vaan hyvää ja huonoa kaupan hyllyiltä olisin löytänyt.

Toki fiilis oli levoton ja ankea, kun jännitystä ja helpotusta ei voinut purkaa syömällä. Mutta sitä itsensä ja syömishimojensa voittamista, onnistumisen tunnetta, ei voita mikään tuore leipä tai suklaa. Huippua, että joka päivä voi opetella uutta ja onnistua asioissa, jotka ovat itselle olleet suuria peikkoja läpi elämän.

 

19.7.

Miksi äiti ja isä vain huutavat ja ovat aina niin pahalla päällä?

Olin siskon luona muutaman päivän kylässä nyt, kun viimein oli mahdollisuus viettää enempi aikaa poikien kanssa. Siskon perhe on minulle hyvin rakas, mutta vierailut ovat minulle henkisesti tosi rankkoja. Olen tottunut hiljaisuuteen ja rauhaan. Siskon luona desibelit ovat sitä luokkaa, että oikeasti korviin sattuu. Se huuto ja tappelu on jotain käsittämätöntä.

Välillä tuntuu, että siskon luona taannun ja elän omaa lapsuuttani uudestaan. En muista tarkalleen, minkälaista oli, kun äiti huusi ja raivosi meille jatkuvasti. Tiedän, että äidin raivo ei ole mielikuvitustani, koska äiti ehti pyydellä käytöstään useasti anteeksi myöhemmin ja jouduin katsomaan ja kuuntelemaan, kun äiti huusi Mikalle. Kipeimmin muistot äidin raivosta näkyvät hirveänä ahdistuksena ja pahana olona.

Kun kuusivuotias kummipoikani esitti minulle vakavalla naamalla tuon yllä olevan kysymyksen, jouduin kovettamaan itseni, etten alkanut itkeä. Näin siinä pienessä pojassa itseni, minut pienenä YKSIN ihmettelemässä, miksi minulle aina vain raivotaan. Mitä niin pahaa olen tehnyt, että äiti vain huutaa. Ehkä minä synnyin, ja se oli se paha. Pitää jotenkin yrittää tehdä itsestään niin kiltti ja näkymätön, ettei vain ole vahingossakaan äidin tiellä ja kenellekään vaivaksi.

Kummipojan kysymys tuntui niin ahdistavalta, että uuden huutomyrskynkin uhalla otin asian taas kerran puheeksi siskoni kanssa. Sisko sanoi, että pojat tappelevat ja temppuilevat koko ajan. Mikään muu ei mene perille kuin huutaminen eikä sekään. Sanoin siskolle, että te olette aikuisia, pojat ovat kolme ja kuusi. Että mieti sitä. Ja jos huutaminen ei tuo poikien käyttäytymiseen (hmm, entäs vanhempien käytös…) mitään muutosta, kannattaisiko vähitellen alkaa kokeilla jotain toista keinoa.

Homma jäi ilmaan roikkumaan, mutta ainakin yritin. Minä en ole vastuussa sen perheen hyvinvoinnista, joten pakko vetää ihan oman hyvinvointini takia jotakin rajaa. Onneksi pojilla on elämässään läheisiä, jotka eivät huuda heille. Mummu, vaari, pappa, siskon miehen kummitäti ja minä. Minä yritän aina kaikin keinoin ilmaista pojille, miten rakkaita he ovat minulle. Toivon, että pystyn tasoittamaan joitakin kolhuja ja olemaan pojille yksi turvallinen ja rauhallinen aikuinen.

Enkä pidä itseäni mitenkään täydellisenä, jos sen kuvan tästä taas saa. Tiedän, että jos minusta tulisi äiti, olisi erittäin todennäköistä, että minusta tulisi samanlainen raivohullu kuin äidistä ja siskosta. En antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi.

 

23.7.

Viikonloppuna dieetti koki ensimmäisen takapakkinsa. Tai paremminkin kyse oli ahdistuksen ja ikävän olon nollauksesta. Ensin muutama päivä siskon perhehärdelliä ja sieltä suoraan isän luokse pohtimaan, kestääkö Riitta nähdä minua vai ei. No ei kestänyt. Milläs muulla kaikki deletoidaan paremmin kuin ruoalla, heh. Mutta voin kertoa, että kuukauden tauon jälkeen vaalea leipä voilla ja juustolla maistui aivan taivaalliselta. Se on ehkä parasta mitä tiedän.

Lauantaina isän luona leivoin ”terveyssämpylöitä” speltistä ja pellavarouheesta. Aika mielenkiintoista, mutta vähän voita ja juustoa ja kuola valui. Sunnuntaina jatkoin hyvää mieltä itse tehdyllä tiikerikakulla, mannapuurolla ja kaupan pullalla. Illalla kaupungissa pyörähdin ärrän kautta kotiin ja vetäisin kolme suklaapatukkaa ja salmiakkiaskin. Suklaa ei oikein maistunut miltään, ja mietin, näitäkö oikeasti olen vetänyt pari kolme kappaletta päivittäin lähes koko vuoden. Huh huh.

Nyt pidän viisi päivää pussikuuria ja mietin, millä ihmeellä saisin syömishimoni tasapainotettua. (Ja ihan tiedoksi vaan, pussikuuri ei ole rangaistus viikonlopun mässäilyistä, vaan jo aiemmin päätetty juttu.) En varmasti elä loppuelämääni ilman herkkuja ja leipää, mutta kun saisin jonkin kohtuusvaihteen päälle. Henkinen morkkis ja hirveät mahakivut eivät lämmitä mieltä.

Ensimmäinen fyssarikerta antoi toivoa. Sain ultraääni- ja sähköhoitoa pakaraan ja alustavan tuomion eripituisista jaloista. Hoidon jälkeen koipi oli kivuton kolmen tunnin ajan. Tuntui ihmeelliseltä, kun särky hävisi edes hetkeksi. Lonkka-pakara kun on ollut jo pidemmän aikaa hela tiden kipeä. Ei kiva. Mutta siis toivoa on, ja odotan jo innolla ensi viikon aikaa. Maksoi mitä maksoi. Ehkä vielä joku päivä pääsen lenkille ja treenaamaan teräspakaroita. Eikä mitään ehkä vaan KUN.