Montakohan kertaa olen tämän jo sanonut, mutta sanon vielä. Joskus toivon, että olisin valinnut kevyemmän elämän. Sellaisen, joka pirskahtelisi iloa ja kepeitä ajatuksia tai ainakin kykyä kääntää kaikki paska aina henkiseksi kasvutarinaksi.

Viime aikoina olen toivonut erityisesti, että en olisi luvannut itselleni olla tekemättä itsemurhaa. Tosin olen nykyään niin arkajalka, että tuskin saisin mitään lopullista aikaiseksi. Ehkä nämä ovat niitä ajatuksia, joiden takia minua rangaistaan tällä elämällä. Jos ei hyvällä, niin pahalla vai miten se menee.

Menin tänään turhautuneena terapiaan. Se tuntuu pakolta, joka on suoritettava, koska luovuttaa ei saa ja jotainhan tälle pahalle ololle on tehtävä.

Aloin itkeä melkein heti sen jälkeen, kun kerroin, että odotan aina vain iltaa, kun pääsen nukkumaan ja hetkeksi pois tästä maailmasta. Nainen totesi, että näytän tosi kireältä ja jännittyneeltä. En ota katsekontaktia, vaan tuijotan joko ulos tai käsiini. Vain pieneen osaan minussa saa yhteyden.

Itkeminen on jotain ahdistavinta mitä on. Se merkitsee minulle heikkoutta ja epäonnistumista. Itku antaa sen näkijälle kaikki lyömäaseet ja mahdollisuuden hajottaa toisen sisin.

Itkin lapsena paljon ja pienestä, mikä sai äitini aina hermostumaan ja tuskastumaan. Ja koska äiti sai raivokohtauksia koko ajan muutenkin, katsoin parhaaksi olla itkemättä.

Päädyimme tekemään terapeutin kanssa sellaista harjoitusta, jossa hän piti silmiään kiinni ja minä sain rauhassa katsoa joko häntä tai käsiäni tai ikkunasta ulos. Jossain vaiheessa terapeutti totesi, että nyt hänen täytyy avata silmät ja ottaa nenäliina, koska häntäkin alkaa itkettää. Kuulemma tilanteeni kuulosti niin raskaalta ja lohduttomalta, että hän liikuttui.

Harjoitus tuntui erikoiselta ja vielä erikoisempaa oli, kun terapeutti ei kyennyt hillitsemään tunteitaan. Tosin ei minun puheita kai hymyillenkään pysty kuuntelemaan. Minusta on muutenkin ihan inhimillistä, että terapeutti tai hoitoalan ammattilainen näyttää jossain määrin tunteitaan.

En tiedä, oliko harjoituksessa mitään järkeä, mutta ehkä tämänpäiväinen käynti lisäsi luottamustani terapeuttiin. Onhan se paljon.

Nyt olo on kuin jyrän alle jääneellä. Nytkin. En käsitä, millä tahdonvoimalla saan itseni edelleen pidettyä tiukalla ruokavaliolla. Olisi hyvin helppoa lähteä tästä kauppaan hakemaan pullaa ja riisipiirakoita ja tuntea hetken jotain helpotusta. Mutta ei. Pullien sijaan ostan lähikaupan sellerihyllyt tyhjäksi ja kärsivällisesti odotan, milloin ruokavalio alkaa vaikuttaa.