Luin äsken jotain täysin tolkutonta tekstiä nimittäin käsin kirjoitettuja päiväkirjojani yliopistoajalta 1999-2004. Ai kauheeeeta, miten on ihminen voinut olla sekaisin, hullu ja hajalla. Nyt kun virkistin muistiani, en ihmettele enää yhtään, miksi miesten lähellä oleminen ahdistaa (siis pelkkä oleminen esimerkiksi samassa työvuorossa mieshoitajan kanssa) ja miksi ajatuskin fyysisestä kontaktista lähinnä oksettaa. Kuvottavaa, mitä kaikkea olen tehnyt ja antanut miesten tehdä minulle. Onneksi nyt on nyt ja järkeä on tullut tähän jääräpäähän rutkasti lisää. Aina on toivoa paremmasta.