Ihanan rento viikonloppu meneillään. Pahimmat tentit ovat nyt onnellisesti takana, ja voin hetken levähtää. Tentti per viikko -tahti toki jatkuu, mutta hei, tähän alkaa tottua.

Eilen näin pitkästä aikaa Päiviä. Tai siis oikeastaan jo torstaina, kun lähdin kokeilemaan naurujoogaa kutsusta. Naurujooga ei ollut minua varten tässä vaiheessa elämää, mutta no problem. Kaikkea kannattaa kokeilla, ja niin kuin Päivin kanssa tuumimme, on hyvä tehdä asioita, joita ei koskaan kuvittelisi tekevän. Mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja huomata, että oli kivaa tai ei, selviää. Mutta eilen korjasimme "harha-askeleen" hyvällä ruoalla kera suklaakakun, ja tekipäs hyvää. Varsinkin kun pystyin syömään ne kuuluisat farkut jalassa, mikä on vähintäänkin mainitsemisen arvoinen asia. Vieläkin on vaikea hahmottaa, että neljätoista kiloa on tästä kropasta karistettu. Jes.

Anatomian tentti meni lopulta perseelleen. Sain vain kolmosen, vaikka odotin nelosta. Päätin, että sätin ja mollaan itseäni tasan yhden päivän ja sitten menen eteenpäin. Ankea fiilis jatkui seuraavana päivänä koulussa, mutta sain siihen pian helpotusta. Kuuntelin erästä meidän luokan poitsua, joka kertoi anatomian tenttivastauksistaan. Vähän sellainen rämäpää, kännissä harva se viikonloppu, niin sanottu bad boy. Hän oli aloittanut lukemisen viikko ennen tenttiä (meille annettiin ohjeistukseksi vähintään sata tuntia itsenäistä lukemista ennen tenttiä), ei tiennyt edellisenä päivänä, mitä reniini-angiotensiini-aldosteroni-ketju tarkoittaa, näki kysymyksissä synapsin kohdalla venäläisen vankilan suihkun JA tempaisi kokeesta kolmosen.

Kyllä oli koomisuuden huippu, miten eri paneutumisella voi saada saman numeron. En voinut muuta kuin pyöritellä silmiäni ja nauraa, että onpas kiva juttu. Sitä paitsi perään sain lääkelaskennan tentin ensimmäisellä läpi, mikä on aivan mieletöntä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että olen niitä hemmetin laskuja kesästä asti pelännyt ja nähnyt unia, että minut potkitaan ulos koulusta, kun en saa laskuja läpi. Mutta äidin avustuksella selvisin, loistavaa. Ja parasta oli, kun juuri ennen lääkelaskukoetta yksi hervoton persoona meidän luokalta kysyi, voisinko minä opettaa hänelle laskuja, koska olen matikkanero ja osaan laskea niin hyvin. Tuntuipas erityisen hyvältä kuulla, että joku haluaa minun apuani ja pitää minua matikkanerona, mitä en todellakaan ole.

Terapeutti oli mielissään vointini kohenemisesta. Hieman erikoista oli mielestäni se, että hän sanoi, että nyt voidaan harventaa käyntejä. En täysin ymmärrä hänen logiikkaansa, että monen vuoden masennuksen jälkeen yksi tai kaksi parempaa kertaa riittää perusteeksi alkaa vähentää käyntejä. Eikö juuri silloin tarvitse terapeutin tukea, kun alkaa avata silmiään jossain pimeyden keskellä. En tietenkään sanonut mitään ääneen, mutta olisi pitänyt. Mutta se on ego, joka tässä tuskailee, kun ei saa tarpeeksi huomiota kärsimykselleen.