Tänään koin jonkinmoisen henkisen romahduksen. Ennen tässä tilassa olisin mennyt lähikauppaan ja tyhjentänyt sekä leipä- että suklaahyllyn ja ottanut päälle parikymmentä karjalanpiirakkaa. Nyt pystyin ihmeen kivuttomasti ohittamaan kaupan ja lohdutin itseäni vain kahdella proteiinipatukalla kahvin kanssa. Minä edistyn pikkuhiljaa.

Ja mikä tämän sai aikaan.

Rakas serkkuni oli käymässä. Tuli eilen päivällä ja lähti vähän aikaa sitten. Jos hän olisi ollut huomiseen, olisin luultavasti räjähtänyt. Hän on ihan mukava, samanikäinen kuin minä, kannustaa minua ja on tosi ylpeä siitä, miten olen päässyt elämässäni eteenpäin. Hän on vain tosi tosi pinnallinen (myöntää sen itsekin) ja vähintään yhtä kriittinen itseään kohtaan kuin minä olin aikoinaan. On hirveän raskasta kuunnella perfektionistin puheita, jatkuvaa itsensä sättimistä, haukkumista, syyllistämistä, vaatimuksia. Luulin, että tukehdun, mutta karkasin aamukuudelta lenkille metsään hengittelemään.

Ja kyllä. Tiedän varsin hyvin, että olen itse toipumassa kaikista edellä mainituista asioista. Siksi oman itsensä peilikuvan näkeminen on yhtä tuskaa.

Toinen asia mitä en kestä on se, että joku kommentoi syömisiäni. Tykkään jutella ruoka-asioista ja syömisestä, mutta pää hajoaa kun joku tulee sanomaan, että syön väärin tai arvostelee tekemiäni valintoja. Perkele. Piti hengitellä monta kertaa, että sain hillittyä itseni. Minä olen aikuinen ja syön tasan tarkkaan niin kuin haluan. Jos ostan kevytfetaa, juon satunnaisesti aspartaamilimsaa tai tilaan salaattiannoksen, jossa ei ole tarpeeksi proteiinia, teen sen. Argh.

Tähän lisänä se, että serkkuni on 50-kiloinen geeni-ihme. Olimme tänään kaupungilla terassilla (join vettä eli dieetti pitää, heh), kävimme syömässä (tällä kertaa proteiinia kuulemma oli tarpeeksi, vittu) ja istuimme nurmikolla puistossa. En muista, milloin olisin tuntenut itseni niin mitättömäksi ja lihavaksi.

Terassilla iski melkein paniikkikohtaus. Ahdisti niin olla kaupungilla, kun oli paljon porukkaa. Mietin vain, miten ikinä selviän tästä päivästä. Miksi minun pitää olla tällainen erakko ja sosiaalisesti epävarma. En kestä edes yhtä aurinkoista päivää kaupungilla. Kun taas serkkuni nautti olostaan eikä oikein ymmärtänyt, miten minua ahdisti niin paljon.

Mutta eipä tässä muuta kuin yritän koota taas palasia yhteen ja hyväksyä itseni tällaisena kuin olen.