Reissu oli ja meni. Makoilin päivät pitkät uima-altaalla ja rannalla, katselin ohikulkevia pilviä, tunsin väsymyksen ja mietin, että mikään ei tunnu miltään. Se on kuulkaas pirun ahdistavaa tajuta, että uupumuksen ja väsymyksen perimmäisin syy taitaakin olla masennus eikä mikään muu. Luotin siihen, että hyppäys täysin erilaiseen ympäristöön keskelle ihmisvilinää ja aurinkoisia päiviä piristäisi ja tekisi minusta elävämmän. No ei. Joka ikinen päivä päädyin siihen samaan umpikujaan, että paljon millään ei ole mitään väliä, kun mikään ei oikeasti kiinnosta. En iloitse aidosti mistään. Ihmisten seurassa on väsyttävää olla ja havahdun aina jossain kohti siihen, että en ole moneen hetkeen kuunnellut, mitä toinen puhuu. Puhuin kyllä suomalaisten kanssa ja filippiiniläisten tyttöjen ja israelilaisen himouskovaisen miehen kanssa, mutta niin. Puhuin ja puhuin.

Kävin yhden suomalaisnaisen kanssa saarikierroksella ja useana iltana syömässä. Meillä oli yhteistä tasan se, että kumpikaan ei halua lapsia eikä parisuhdetta. Huonossa seurassa voi näköjään tuntea itsensä vielä yksinäisemmäksi kuin ikinä kuvittelikaan.

Aiempien lomien pääidea on ollut aurinko, juhliminen ja miesten perässä juokseminen. Nyt kyllä noteerasin lihaksikkaita nuorten miesten ruskettuneita kroppia, mutta en tuntenut mitään. Join kahden viikon aikana hurjat kolme drinkkiä ja nekin jaettuna kahdelle illalle. Pelkkä ajatus kännäämisestä ja seuraavan aamun krapulasta tai jonkin epämääräisen kaadon vieressä heräämisestä… huh huh, ei kiitos. Mieluummin menin hotellin kuntosalille treenaamaan. Siellä tunsin edes hetken oloni siedettäväksi. Tosin en silloin, kun joku muslimimies ei kyennyt jakamaan salia kanssani, vaan jäi turvallisesti ikkunan taakse tuijottamaan.

Kuka helvetti maksaa parisen tonnia kahden viikon rantalomasta ja menee sitten auringon alle masentumaan ja miettimään kuolemaa. Ei tunnu kivalta ei. Ylihuomenna pitäisi mennä töihin, ja sanonko vielä kerran minkä verran kiinnostaa.

Jos jossain jaetaan helppoja ja iloisia elämiä, laitan tilauksen menemään.

Edit.

Niin ja joulusta. Isän kanssa juttelin aamupäivällä puhelimessa. Kyselin heidän joulusuunnitelmistaan. Riitta on aaton töissä ja muuten vapaalla. Riitan nuorimmat lapset tulevat tänä iltana heille joulua viettämään. Mieleeni hiipi ajatus, että siellä ne lapset viettävät joulua paikassa, joka niin pitkään oli minun kotini ja vievät minun jouluni. Samalla pidän yllä kulissia, että en välitä joulusta ja että olen mieluummin pyhät töissä. Oikeasti antaisin mitä vaan, ihan mitän vaan, että äiti ja Mika eläisivät ja voisin tämänkin joulun olla yhdessä rakkaitteni kanssa enkä olisi näin täydellisen yksin.