Olen kesästä lähtien pyöritellyt mielessäni kysymystä, mitä tekisin jos kaikki olisi mahdollista. (Tähän en laske Mikan ja äidin paluuta, koska sitä ei nyt vaan enää voi tapahtua.) Joka kerta jostain on noussut halu päästä takaisin Intiaan. Olen yrittänyt sitä tunnetta ajaa alas, koska enhän minä voi vähiä rahojani tuhlata siihen, että matkustan maahan, jossa olen jo käynyt.

Erinäisten vaiheiden ja pitkän jahkailun jälkeen varasin maanantaina matkan Intiaan. Olen hieman surullinen, koska lähden yksin. Maanantain päätöstä on edeltänyt vaiheikas viestittely Merjan kanssa. Hän oli varmuudella jo lähdössä jouluna yhteiselle matkalle päämääränä anywhere, mutta sitten hän ilmoitti olevansa Turkissa ja perui kaiken. En tiedä mitä ajatella hänen lupauksistaan ja käänteistään, mutta näillä mennään.

Mietin, miten arka ja riskejä pelkäävä olen, kun en lähde jouluksi jonnekin uuteen paikkaan. Mitä jos jossain maassa on vielä kivempaa kuin Intiassa. Komeampia miehiä, jännempiä seikkailuja, kaikkea. Pidän kai itseäni jollain tapaa häviäjänä, kun en uskalla. Ahneella on karu loppu, näin sanoin aina Mikalle ja Mika nauroi.

Silti. Joulu on edelleen mielessäni suuri musta aukko. Sinne voi pieni ihminen vajota kokonaan eikä sieltä niin vain nousta takaisin. Tuleva joulu on neljäs ilman Mikaa, kolmas ilman äitiä. Pelkään, että tekisin paniikissa itselleni jotain, jos olisin joulun yksin vieraassa paikassa ja matka olisi yhtä ankea kuin elokuussa oli. Olen vielä mieleni kanssa hyvin heikoilla jäillä, vaikka päällepäin näyttää, että olen toipunut kaikesta. Monikaan ei tiedä, mikä tuska sisälläni on.

Ja tämän postauksen pointtina oli... ei kai mikään. Kunhan pyörittelen ajatuksiani ja olen kiitollinen siitä, että taloudellinen tilanteeni mahdollistaa matkustelun. Juuri nyt en edes jaksa miettiä, miten rahoitan kolmen kuukauden harjoitteluvaihdon ja ensi syksyn opiskelut, kun kaikki tuet loppuvat. I´m so alive.