Odotan minulle ikuisuus sitten luvattua ekstra-aikaa mielenterveystoimistoon. Sitä ei kuulu eikä näy. Jos jaksaisin, soittaisin ja kysyisin, miksi hädässä oleva ihminen ei saa pyytämäänsä apua, mutta en jaksa. Ei kiinnosta. Psyko on luultavasti unohtanut koko jutun, minkä kuulen ensi viikolla hänen vastaanotollaan. Sitten taas nyökytellen kerron ymmärtäväni, että sattuuhan noita unohduksia.

Olen miettinyt hirveitä viime päivät. Ajatellut, mikä nautinto olisi ajaa autolla päin jotakin kallioseinämän tyylistä. Henki lähtisi varmasti, kun tarpeeksi lujaa ajaisi. Ei tarvitsisi arpoa lääkkeiden ja määrien kanssa, vaan kaikki olisi kerrasta selvää. Eikä ottaisi ketään sivullista omiin päättömiin touhuihinsa mukaan.

Sitten soittaa äiti tai näen kotona äidin itkevän murheellisena. Mietin, mikä saatanallinen voima minua riivaa, kun kehtaan suunnitella tappavani itseni. Eikö minulla ole minkäänlaisia tunteita. Enkö välitä perheestäni. Olenko vain itsekeskeinen paska, joka on kerran päättänyt jotain eikä voi perua puheitaan. Vai olenko vain se paha ihminen, joka olen aina kokenutkin olevani. Halukas aiheuttamaan surua jo valmiiksi nujerretulle perheelle.

Miksi kukaan ei osaa auttaa minua. Miten on mahdollista, että olen tällaisessa tilanteessa. En osaa millään sanoin kuvata tätä epätoivon ja ahdistuksen määrää. Tämä kaikki veljen suremisen lisäksi vetää hyvin hiljaiseksi.