Kuukausi on ollut elämäni pisin, vaikka se on mennyt hujauksessa. Ihan kuin veli olisi kuollut eilen ja painajainen olisi vasta aluillaan. Alun sokissa ja järkytyksessä pärjäsi paremmin. Toisteli itselleen, että pitää selvitä vain seuraava tunti, mitään muuta ei tarvinnut ajatella. Nyt mieleen tulvii tuskaista vauhtia koko loppuelämä kesineen ja jouluineen. Muistoja muistojen perään. Asioita, joita ei enää ikinä saa kokea ja tuntea. Epäreilua. Niin vitun epäreilua.

Säästän puhelimessani äidiltä ja isältä tulleita vastaamattomia puheluja veljen kuolinillalta. Ne ovat kuin jokin aarre, josta ei voi päästää irti. Aika ennen soittoa äidille ja aika sen jälkeen. Kaikki muistissa ja tallennettuna tuossa ikivanhassa puhelimen räppänässä.

Veli katsoo kuvasta stereoiden päällä ja voisin kuolla joka kerta, kun vilkaisen kuvaa. Pikkuveljellä on juuri se tyypillisin virne kasvoillaan ja Teija kainalossa. Täydellistä. Kunnes yhtäkkiä kaikki hajoaa.

Pidättelin tänään viimeisillä voimillani itkua, kun äiti soitti. Päivä on ollut edellisten tapaan hirveän ahdistava, ja aloin lopulta itkeä. Kuulin oikein, miten äiti huolestui ja siitäkös sain syyn synkistellä lisää. Minun pitäisi pystyä olemaan vahva, etten aiheuttaisi surun lisäksi äidille huolta minun jaksamisestani.