Tänään on kulunut kolme vuotta Mikan kuolemasta. Ahdistaa aika paljon. Juttelin äsken serkkuni kanssa ja kiitin häntä, kun hän ainoana uskaltautui puhumaan minulle Mikan hautajaisissa. Serkku sanoi, että ei hän olisi voinut olla tulematta luokseni, olen niin tärkeä hänelle. Haluaisin olla tärkeä siskollenikin. Sillä tapaa, että hän voisi puhua minulle Mikasta ja kertoa, miltä hänestä tuntuu. Mutta ei niin ei. Terapeutti sanoi kerran, että ehkä on olemassa ihmisiä, jotka lukitsevat tragediat sisimpäänsä eivätkä puhu niistä koskaan elämänsä aikana.

Poltan Piksun antamaa vaaleansinistä synttärilahjakynttilää. Mietin Mikaa ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka häntä kaipaavat. Meitä on paljon. Samalla kuuntelen Mohombin ja Akonin Dirty situationia, että pysyisin kaikesta huolimatta kiinni tässä hetkessä.

Jotkut kirjoittavat kirjeitä kuolleille rakkailleen. Minäkin raapustin jotain.

************************************************************************************

Rakas pieni veljeni Mika

Jos olisin tiennyt, että kuolet, olisin pitänyt sinusta parempaa huolta. Olisin ottanut enemmän valokuvia, sinusta yksinään ja meistä yhdessä. Olisin kuvannut, kun kasaat isän huoneen sohvalle leipäkasan äidin tekemistä perunarieskoista ja vedät ensin kuivan hillomunkin niin kuin isäkin aina. Minä sanoisin, että varo sitten, ettet kaada kahvimukia tai äiti hermostuu.

Painaisin tarkemmin kaikki hetket mieleeni. Kaikki miljoonat yksityiskohdat sinusta.

Kun istuit tietokoneen ääressä jalat isän pöydällä kirjoittelemassa Teijan kanssa. Miten monesti sanoit, että et sitten lue, mitä me kirjoittelemme. Ja miten aina vastasin, luuletko että näen sinne ruudulle asti.

Jos olisin tiennyt, että kuolet niin varoittamatta, en olisi odottanut siihen, että muuttaisit opiskelemaan tänne minun kaupunkiin. Olisin patistanut sinua yhteisille lenkeille ja tullut useammin pitämään seuraa, kun korjailit mopoja ja mönkkäreitä. Olisin ollut enemmän läsnä heti. En olisi hukannut yhtäkään hetkeä.

Jos voisin muuttaa jotain, en olisi ollut niin väsynyt ja makaamassa joko sängyllä tai sohvalla. Sinun ei olisi tarvinnut aina kysyä, miksi olen väsynyt ja nukun vain koko ajan. Olisin ollut pirteä ja vaikka hieronut selkääsi, niin kuin monesti pyysit.

Arvaa, miten onnellinen olen siitä, että muutama päivä ennen kuolemaasi olin niin skarppina, että jaksoin hieroa hartioitasi kun sitä pyysit. Ja että pyysit minua seuraksi, kun teit minulle spinninglevyä koneella. En muista, mitkä olivat viimeiset sanani sinulle. Ehkä se ei ollut tärkeää.

Muistan, kun sanoit, ettet kestä kun sisko hermoilee koko ajan niin kuin äitikin. Yritin selittää sinulle, että he vain ovat sellaisia, ei siinä ole mitään henkilökohtaista. Onneksi muistan hetket, kun sanoin sinulle, että voit kertoa minulle ihan mitä vaan ja että autan aina kaikessa, missä vain tarvitset apua.

Kun olit pienempi, kävimme talvisin kiipeilemässä läheisellä kalliolla. Siellä oli maja, jossa muka leikimme. En olisi aina jaksanut lähteä, mutta onneksi lähdin. Ehkä sinä opit jo pienestä pitäen luottamaan minuun, että minä olen sinua varten.

En muista mitään niistä hetkistä, kun perjantaisin istuimme siellä pöydän alla pienissä nurkissa. Tai siis mitä sinulle puhelin. Tiedän, että olit murheellinen, koska sinua välillä kiusattiin koulussa. Sydämeni särkyi, mutta toivon, että pystyin lohduttamaan sinua. Eikä siinä ehkä sanoja tarvittukaan.

Jos olisit vielä täällä, katsoisin sinua vain ja ehkä halaisin ja antaisin pusun poskelle. Et koskaan tykännyt, kun halusin antaa lähtöpusun ennen kuin lähdin takaisin kaupunkiin. Mutta et kieltänytkään.

Niin kuin tänä aamuna sanoit, ei tässä ole mitään hätää. Pian näemme taas.