Töissä on yhtä helvettiä. Fyysinen työ, helle, veemäiset potilaat ja niiden vielä veemäisemmät omaiset koettelevat kaikkien hermoja. On muuten melkoisen kireä tunnelma, kun mennään liian pienellä hoitajamäärällä suhteessa työmäärään. Tänään päästin puolivahingossa ääneen kokonaisen perkeleen kansliassa muiden hoitajien kuullen. Pyysin kyllä heti anteeksi, mutta hävetti. Luulen, että otin ykköspaikan sillä listalla, kun olemme viime päivinä vitsillä miettineet, kuka jää ensimmäisenä uupumuksen takia sairauslomalle.

Töistä kun lähdin, huomasin, että tietöiden takia tuttu pyöräreitti oli suljettu toistaiseksi. Tajusin, että joudun menemään kotiin keskustan kautta. Oli sitten jalassa toki lyhyet sortsipökät, joilla en ikimaailmassa olisi mennyt lähellekään keskustaa, mutta nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa. Samalla pyörän takarengas alkoi tyhjetä, joten kiersin pyörähuollon kautta. Tietenkin pyörähuollossa oli kolme nuorta miestä, joten hävetyksen määrä maksimoitui.

Itku pääsi kotona. Paska päivä, paska työ, paska helle, helvetin kesä ja valkoiset selluliittijalat.

EDIT

Onneksi olen nykyään niin zen, että heti yllä olevan kiroilupurkauksen ja siskon kanssa juttelun jälkeen pystyn nauramaan koko päivälle. Tämä vitutus on yksi pienen kärpäsen kakka maailmankaikkeudessa ja olen supertyytyväinen siitä, että olen jo kolme päivää kehdannut pitää työmatkoilla sortsipökiä ja leikkiä, että minulla on ruskettuneet rotureidet.