Kokeillaanpas, miltä kirjoittaminen tuntuu pitkästä aikaa.

Vuosi sitten syyskuussa loukkasin salilla vasemman kyynärpääni. Siitä seurasi noin vuoden kestänyt jatkuva kipu ja liikerajoitukset. Käsi ei koukistunut kunnolla eikä taipunut suoraksi. Lääkärit eivät osanneet sanoa, kumpi tuli ensin: reuma vai pieni revähdys salilla. Yhtä kaikki, kivut olivat melko kovia ja koukkukäsi oli kohtuu raskasta seuraa.

Kyynärpään lisäksi reumakipua oli muissakin nivelissä. Jatkuvasti. Joulukuussa olin henkisesti niin hajalla sekä kipujen että koko elämän kanssa, että lääkäri ehdotti puolentoista kuukauden sairauslomaa. En olisi halunnut jäädä, mutta kun jäin, tajusin, miten surkesti oikeasti voin.

Minulla oli päivittäin itsetuhoisia ajatuksia. Kävelin itkien salille, kun joka paikkaan sattui ja mietin, mitä järkeä on mennä treenaamaan, jos ei pysty edes paikan päälle ensin kävelemään. Mutta menin, koska jos jään sänkyyn makaamaan, kukaan ei tule sieltä minua nostamaan.

Tammikuussa lääkäri olisi halunnut jatkaa sairauslomaa, mutta kieltäydyin. Kävin tarkoituksella hakemassa koronatartunnan töistä, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Halusin testata, miten selviän tartunnasta perussairaana ilman rokotteita.

Selvisin hyvin. Toki fyysisiä oireita oli ihan kunnolla, mutta henkisesti korona koetteli eniten. Näin erikoisia unia muun muassa äidistäni ja veljestäni. Jollain tasolla käsittelin vieläkin menetyksiäni.

Jossain kohtaa keväällä sain ajatuksen, että perustan yrityksen. Tai eihän se uusi ajatus ollut, mutta siihen mennessä ei ollut rohkeus koskaan riittänyt. Kun olin kärvistellyt vuoden jatkuvissa kivuissa ja vaikeassa masennuksessa (BDI taisi olla lähemmäs 40 pistettä), selvinnyt koronasta ja tympääntynyt päivätyöhöni, sain tarpeekseni.

Nyt olen yrittänyt neljä kuukautta ja voin sanoa, että yrityksen perustaminen on ollut ylivoimaisesti paras päätös pitkään aikaan. Se vapauden ja pärjäämisen tunne on jotain huikeaa. Saan itse päättää kaikesta ja tehdä niin paljon tai vähän töitä kuin itse haluan. Kukaan ei määrää enkä ole tilivelvollinen kenellekään tekemisistäni. Ihan huippua.

Joskus keskikesällä vasen kyynärpää kuvattiin, ja kuvien perusteella reumaortopedi osasi vihdoin pistää kortisonit oikeisiin kohtiin. Pikkuhiljaa käsi alkoi parantua ja muutkin nivelet rauhoittua.

Tällä hetkellä vasen käsi on lähes entisellään. Kuntoutan sitä salilla ja yritän muistaa ottaa rauhallisesti, ettei se ärsyynny uudestaan. Parin kuukauden aikana on ollut pitkiäkin aikoja, ettei satu mihinkään. Se on hienoa. Kivuttomuutta osaa todella arvostaa, kun se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Juuri nyt voin hyvin. En siltikään toivo, että eläisin kovin kauan enää. Kuolema-ajatukset ovat poissa, mutta jossain pinnan alla ne aina lymyilevät. Eikä siinä mitään. Olen tottunut siihen, että kuolema ja kuoleman jälkeinen elämä kiinnostavat minua enemmän kuin tämä nykyinen.

Realistina tiedän, että masennus voi palata ihan koska tahansa. Kamppailen edelleen päivittäin ulkonäköahdistuksen sekä syömis- ja uniongelmien kanssa. Mutta idealistina nautin niistä päivistä, kun herään aamuisin hyvällä tuulella enkä ensimmäisenä harmittele, kun en kuollut yön aikana. Tai kun metsälenkillä tulee niin täydellisen hyvä ja rauhallinen olo, että sellaisesta ei ole edes osannut haaveilla.

Muistan elävästi sen hetken muutama vuosi äidin kuoleman jälkeen, kun isä sanoi, ettei olisi koskaan voinut kuvitella tuntevansa enää näin suurta riemua. Ajattelin silloin, että kyllä sen pitää olla ihmeellinen tunne, että noin voi kokea läheisten kuolemien ja vastoinkäymisten jälkeen.

Nyt tunnen itse niin. Ja vieläpä usein. Toisinaan ihan ilman syytä. Tunnen konkreettisesti, miten maailmankaikkeus palkitsee sinnikkyyteni ja korvaa vuosikausien helvetin ja kärsimyksen. Kestääkö tätä pitkään vai odottaako romahdus jo kulman takana? Sitä en tiedä enkä haluakaan tietää.