Pääsin tänään viimein lääkärin juttusille ja sain varmuuden, että aiemmin mainitsemani terveyskeissi on nyt onnellisesti ohi. Tai jossiteltavaa jäi jos jonkinmoista, mutta päätin viikonloppuna, että uskon lääkäriä enkä jatka tätä viikkokaupalla kestänyttä stressaamista ja asioiden pyörittelemistä enää päivääkään. Sen voin sanoa, että täydellinen hermoromahdus oli hyvin lähellä.

Olen nähnyt Samia pari kertaa. Sami haluaisi minut takaisin ja on valmis jonkin verran joustamaan vaatimuksissaan. Minulla saisi olla pari muuta vakipanoa noin niin kuin esimerkiksi.

Ensimmäinen tapaaminen puolen vuoden tauon jälkeen ei tuntunut erikoiselta. Oli kiva höpötellä ja pussailla ja touhuta, mutta hyvässä muistissa on, mihin kaikki johtaa. Ei mihinkään.

Muutaman päivän viestittelyn jälkeen huomasin, että Sami ei ole muuttunut yhtään. Hän on kiinnostunut minun asioista, mutta ei halua jakaa omaa arkeaan yhtään. Vakavistakin asioista hän vain vitsailee, ja kaikki pitäisi aina ottaa huumorilla. Meillä on aina ollut tosi kivaa. Ai niinkö? Muistan muutamankin kerran, kun olen sydän syrjällään itkenyt tyypin perään.

Terveyskeissin takia en ole kyennyt tekemään mitään ratkaisuja mieskuvioiden tai minkään muunkaan suhteen. Nyt pitäisi pikkuhiljaa päättää, mitä aion tehdä Samin kanssa. Tällä hetkellä tekisi mieli päästää Sami menemään, mutta en tiedä. Hankalaa.