Katson aina aamulla äidin kuolinilmoitusta, ennen kuin lähden salille. Tuntuu niin epätodelliselta, että äitiä ei enää ole. Vaikka olen ollut äidin vieressä, kun hän kuoli ja käynyt läpi hautajaiset, en ymmärrä tätä. Ja kun katson veljen kuvaa, mietin, kuka hän oikein on. Minunko veljeni vai joku, jonka olen vain kuvitellut elämääni. Koko viime vuosi on mielessä mustaa enkä saa kiinni ajatuksesta, että veli on joskus ollut elossa. Kaikki on yhtä mustaa möykkyä. En tiedä, mitä tälle kaikelle pitäisi tehdä. Vai kirkastuuko kaikki joku kaunis päivä itsestään.

Olen nyt aloittelemassa niitä töitä, joita tädin mies tarjosi minulle. En tiedä, miten jaksan keskittyä ja saada jotain aikaiseksi. On aika ristiriitainen olo. Maanantain psykiatri on ehdottomasti sitä mieltä, etten ole työkykyinen ja että minun pitäisi olla sairauslomalla eikä työnhakijana. Samaan aikaan koen hirveitä paineita siitä, miten minun pitäisi vaan jaksaa etsiä ja tehdä töitä. Ei kukaan voi olla yli vuotta pääongelmien takia sairauslomalla. Kyllä siinä ajassa jo pitää vaan saada asiat kuntoon. Ja ihmiset sanovat, että nuori ihminen, kokeilet edes ja voihan olla, että piristyt kun pääset töihin. On sellainen hiljainen painostus ja ympäristön vaatimukset, joihin en osaa suhtautua. Olen huonompi kuin muut. Se on hyvin vaikea hyväksyä.

Olen viime aikoina selaillut erinäisiä lehtiä ynnä muita, ja joka paikassa hehkutetaan sellaisia superselviytyjiä. Ihmiset, jotka käyvät läpi jonkinlaisen helvetin, selviävät ja sitten he ovat sankareita. Kaikki odottavat, että vaikka koet mitä paskaa, sinä selviät ja saat voimaa vaikeuksista ja jalostut joksikin ihmeen huippuyksilöksi. Entä ne, jotka eivät selviä. Ne, jotka saavat paskaa niskaan ja vahvistumisen sijaan katkeroituvat. Miksi kukaan ei muista tai ymmärrä heitä. Aina pitäisi suoriutua kaikesta täydellisesti. Vain vahvat selviävät ja heikot jätetään oman onnensa nojaan.

Minä olen katkera ja vihainen kaikesta mitä yli kymmenen vuoden sisällä on tapahtunut. Masennus, ja nyt veljen ja äidin kuolema. Minua nämä tapahtumat eivät vahvista. Minusta ei tule parempaa ihmistä. Minä en jaksa kasvaa henkisesti ja pyrkiä täydellisyyteen. Olen väsynyt.