Olin viime viikonlopun isän luona maalla. Energiat ovat siellä niin kohdillaan. Voi että mikä rauha tulee sisimpään. En erityisemmin pidä talvesta enkä lumesta, mutta kävin pariin otteeseen kävelemässä puoliumpihangessa rantatietä. Pakkasta oli vajaa 30, aurinko paistoi ja täysin hiljaista. Ei missään ketään, ihanaa. Ja isä ja Riitta ovat niin upeita ihmisiä. Juttelimme lauantai-iltana jonnekin puoli kahteentoista illalla, mikä on aikamoinen venyminen minulta, kun lähden yleensä kahdeksalta nukkumaan. Mutta tiedättekö, kun joidenkin ihmisten kanssa ei huomaa ajankulua.

Mieliala on ihmeen hyvä edelleen. Koulustressi meinaa vallata mielen, mutta pyydän harva se päivä äidiltä apua koulujuttuihin ja se oikeasti toimii. Olen tiennyt aina, että äiti auttaa henkimaailmasta, mutta meediolla käynti vielä varmisti sen. On lohdullista, että henkimaailmassa on niin paljon tukijoukkoja ja kaksi oikein rakasta auttamassa. Pitää vain muistaa pyytää apua.

Löysin yhtenä päivänä meidän luokalla olevan tytön blogin. Diagnosoin hänet jo alkusyksystä mahdolliseksi syömishäiriköksi ja tein hänestä päätelmiä pelkän ulkokuoren perusteella. Oli aika karua lukea blogista, että hän tosiaan on sairastanut syömishäiriötä ja syönyt mielialalääkkeitä. Mitenkähän moni muu meidän luokalta kärsii jostain, mitä ei näe päällepäin.

Riitan ja isän kanssa mietimme sitä, voiko "hullu" hoitaa muita hulluja. Riitta sanoi taas, että kuka määrittelee, onko terve vai sairas. Missä se raja menee. Terapeutti, isä ja Riitta ovat kaikki sitä mieltä, että minun tausta ja rankat kokemukset ovat valtava plussa, kun ajattelee sairaanhoitajan työtä. Alan vähitellen itsekin uskoa siihen. On aivan eri asia auttaa mielenterveyshäiriöistä ihmistä, jos itse tietää, mitä se helvetti todellisuudessa on.

Heitin isälle ja Riitalle vitsinä, että välillä on tehnyt mieli koulussa avata suu ja vähän valaista, mitä kaikkea ihmisen elämään oikeasti voi kuulua. Siis muuta kuin täydellinen meikki, erinäiset muotiluomukset ja biletys. Riitta kysyi, mikset vain sano ääneen jotain. Että ehkä sitä porukkaa kannattaisi vähän herätellä ja kertoa, minkälaista elämä voi pahimmillaan olla.

Aloitin eilen aivan loistavan kirjan, Diana Cooperin Hieman henkisistä laeista. Vilkaiskaa ihmeessä, jos henkimaailma kiinnostaa yhtään. Sieltä pomppasi päin näköä seuraava lausahdus: "Yllättävät tapahtumat saattavat saada elämäsi täysin sekaisin, kun täytät kolmekymmentä vuotta."

En tiedä, voiko sillä maagisella 30 ikävuodella olla jotain merkitystä. Kun olen yläasteelta asti ajatellut ja suunnitellut, että tapan itseni ennen kuin täytän kolmekymmentä ja nyt minä kuitenkin elän ja olen tässä. Ja kun mietin, mitä kaikkea upeaa olisi jäänyt kokematta, mielettömiä ihmisiä tapaamatta, jos olisin tappanut itseni esimerkiksi ennen Afrikan-matkaa. Se helpottaa jollain tapaa tätä elämiseen liittyvää tuskaa, että kaikki voi muuttua koska tahansa. Jos tänään on kaikki perseestä, huomenna voi tulla vastaan ihan mitä vain. Ja tärkein pointti tässä suuressa oivalluksessani on se, että se ihan mitä vain voi olla jotain HYVÄÄ eikä pahaa.

Sen verran pitää vielä mainita ennen anatomiaan syventymistä, että rakas veljeni kävi halaamassa minua yhtenä yönä. Voi että, miten lyhyt mutta niin mahdottoman tärkeä hetki.