Tiedättekö mikä on pian valmistuvan epävarman sairaanhoitajan unelma. Saada täystyrmäys viimeisen harjoittelun loppuarviossa. Kuuntelin tänään puoli tuntia tiukkaa tylytystä ja voin kertoa, että siinä meni ammatillisen itsetunnon mukana kaikki muukin. Kun selvisin töiden jälkeen kauppaan, silmiini osuivat päivän lööpit. Mietin vedet silmissä häpeästä ymmyrkäisenä, että olen ehkä maailman surkein hoitaja, mutta ainakaan en ole murhannut ketään.

Käsitätkö ollenkaan, minkälainen tausta näillä potilailla on ja miten älyttömiä vaadit heiltä. Monet hoitajat sanoivat, että sinusta ei saa sellaista kuvaa, että olisit jo viittä vaille valmis sairaanhoitaja. Sinun olisi pitänyt olla paljon aktiivisempi, ihan kuin oikea työyhteisön jäsen. Vaikka muut hoitajat istuvat kansliassa, se ei tarkoita sitä, että opiskelijalla olisi oikeus istua kansliassa. Yksi hoitaja kertoi, että hän ei olisi ikinä kirjannut niin härskejä asioita kuin sinä kirjasit. Sanoit, että olet jakanut lääkkeitä, mutta kukaan ei ole kertaakaan nähnyt sinun jakavan lääkkeitä. Sanoit, että olet ollut hoitoneuvotteluissa, mutta en ole kertaakaan nähnyt sinua niissä.

Tuossa joitakin helmiä. Minullakin olisi ollut jotain palautetta antaa ohjaajilleni, mutta pidättelin itkua koko arvioinnin ajan ja pystyin vaivoin puhumaan. Minusta olisi ollut reilua, että nuo selän takana minua kommentoineet hoitajat olisivat puhuneet suoraan minulle. Olin sentään kuusi viikkoa harjoittelussa. Olisiko joku voinut rautalangasta vääntää, että teen about kaiken päin helvettiä eikä viimeisenä päivänä räjäyttää pankkia.

Olin huomaavinani, että jopa opettajani oli vähän hämillään arviokeskustelussa. Hän yritti välillä kaivamalla kaivaa myönteistä palautetta, mutta ei sitä oikein tullut. Tai no, olen kuulemma varmempi kuin keväällä ja suhtaudun kunnioittavasti potilaisiin. Mitä saatanan väliä sillä on, jos joku epäilee minua valehtelusta ja saa sellaisen kuvan, että kirjoittelen huvikseni seksistisiä kirjauksia virallisiin asiakirjoihin. Ja toki työvuorojen suunnittelussa kannattaa ensin antaa vapaat kädet ja sitten viimeisellä viikolla huomauttaa, että tiettyjä vuoroja olisi pitänyt tehdä paljon enemmän.

Kaiken huippu on se, että usea osaston hoitajista toivoi ja kyseli, että olenhan tulossa kyseiselle osastolle töihin kun valmistun. Mitä vittua. Ihan kuin jossain alakoulussa puhutaan selän takana toista ja päin naamaa jotain muuta.

Olen tärissyt raivosta, itkenyt siskolle puhelimessa ja saanut opiskelukavereilta tukea facessa. Mieltä lämmittää suora palaute potilaaltani, joka tänä aamuna vuolaasti kiitteli minua empaattisuudesta ja avusta. Silti päällimmäinen tunne on se, että olen jollain käsittämättömällä tavalla epäonnistunut. Saatan olla melkein terve, mutta se ei riitä. Mikään ei riitä. Oma ahdistus, paha olo ja väsymys vaikuttivat harjoitteluun, tiedän sen ilman arviotakin. Luojan kiitos, ohjaaja ei kuitenkaan antanut mielenterveydestäni mitään palautetta. Se olisi ollut viimeinen niitti.