Kävin katsomassa mummua aiemmin viikolla. Mummu heräili juuri yöuniltaan, kun menimme siskon kanssa huoneeseen. Hän nosti sängynpeittoa ja sanoi, että tule tänne peiton alle, täällä on lämpöisempää. Sitten nauroimme porukalla.

 

Mummu on loistava esimerkki siitä, miten ihmisen sielu on ja pysyy, vaikka tilanteet muuttuvat. Mummu on sekaisin kuin seinäkello ja höpöttää omiaan, mutta nauru on sama ja näen mummun silmistä joka kerta sen saman turvallisen aikuisen, joka hän on ollut lapsuudestani asti. Ihan huippua.

 

Alkuvuosi on ollut perseestä. Loma meni päin helvettiä ja toivoin melkein koko ajan, että pääsisin takaisin kotiin. Ei tuntunut kovin reilulta olla vastatusten vain omien huonojen puolien kanssa ja pilata samalla ystävänkin loma. Onneksi pääsimme ehjänä kotiin, ja välit ovat edelleen kunnossa Marin kanssa. Mutta ei. Aurinko ei millään tavalla helpottanut oloani.

 

Ensimmäinen käänne parempaan tuli helmikuun alussa, kun menin takaisin töihin.

 

Työkaverini mietti, miten ihanaa on, kun sijaisena voi pitää halutessaan omaa lomaa kesällä. Tajusin, että niinpä. Tänä kesänä minulla on töitä, mutta voin silti pitää kesälomaa, jos siltä tuntuu. Työttömyys oli niin raskas taakka, että en aina muistakaan, miten hyvin nyt menee. Suurin osa kai haikailee vapaan kesään perään, mutta minulle on valtava helpotus, kun voin tehdä töitä.

 

Toinen käänne tapahtui alkuviikon reissulla, kun kävimme isän luona ylimmän neuvonantajan ja hänen lastensa kanssa. Poppoo pakotti minut jo etukäteen hiihtämään heidän kanssaan. Otin haasteen vastaan lähinnä sillä mielellä, että jos nyt kilometrinkin hiihdän, hyvä niin.

 

Sain isän kakkossukset ja monot lainaksi ja ei kun menoksi. Hiihtäminen tuntui hurjan hyvältä. Luulin, että minulla ei ole minkäänlaista kestävyyskuntoa, mutta hiihto sujuikin ihmeen hyvin. Toki hiihdimme pääosin tasaista peltoa.

 

Koin hiihtäessä jotain sellaista vapauden tunnetta, jota lähelle en ole salilla päässyt pitkään aikaan. Hymyilin jäätävässä pakkasessa kuin joku pahemminkin pössähtänyt. Muistin, miten vahva ja terve keho minulla on, vaikka olen kohdellut sitä viime kuukaudet surkeasti. Sanoinkin siskolle, että kaikki väsyneet ja elämäänsä kyllästyneet pitäisi laittaa ulos hiihtämään. Sen verran tehokasta touhua se näköjään on koko keholle ja mielelle.

 

Kolmas käänne on mikäpä muukaan kuin miehet ja seksi.

 

Tammi-helmikuun aikana olen tutustunut pariin mukavaan tyyppiin, Pillunnuolijaan ja Karvamieheen. Ai että. Nimet kertovat jo kaiken olennaisen.

 

Molemmat ovat tosi omalaatuisia persoonia ja aivan täydellistä seuraa masentuneelle. Emme siis tapaile kolmestaan, vaan näen miehiä erikseen silloin tällöin. Tai lähinnä panen.

 

Molemmat ovat hullaantuneet rintoihini ja ulkoiseen olemukseeni. Kauhean pinnallista, mutta pakko myöntää, että tuntuu hyvältä saada kehuja. Varsinkin kun masentuneena ei tasan tarkkaan näe yhtään mitään hienoa itsessä. Ja ihan lupaavaa, että vähitellen pystyn ottamaan vastaan myönteistä palautetta ja nauttimaan miehen kosketuksesta ilman, että mietin vain läskejäni tai jotain muuta yhtä rakentavaa.

 

Eilen oli niin huikeat parin tunnin panotreffit Pillunnuolijan kanssa, että hymyilen vieläkin. Tajusin tänään, että siitä on todella todella pitkä aika, kun olen hymyillyt itsekseen täällä kopperossani.

 

Olen alkanut visualisoida masennuksen mustaksi möykyksi vasemmalle puolelleni. Yritän sillä takoa päähäni, että masennus on eri asia kuin minä. Minä en ole masennus, vaan minussa on paljon kaikkea muuta. Jostain syystä vain olen näiden samojen iänikuisten kysymysten äärellä. En ehkä koskaan saa tällä taajuudella niitä vastauksia, joita haluaisin. Se on pakko hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. En uskalla vielä iloita, mutta yksikin kevyempi päivä riittää.