Niksauttaja kävi tiistaina. Hypin muutaman kerran tasajalkaa ja seisoin suorana. Muuta ei tarvittu, kun mies näki, missä on vika. Lantio on kolme senttiä vinossa ja kiertynyt niin, että oikea jalka vääntyy sisäänpäin. Selkä- ja pakaralihakset ovat pahasti epätasapainossa. Huokaisin helpotuksesta, kun mies sanoi, että tilanteen voi korjata. Ja hyvä että tässä vaiheessa eikä sitten, kun olisin leikkausjonossa välilevyn pullistuman takia.

Nyt alkaa sitten toispuoleinen treeni. Voi hemmetti, en mitään muuta niin paljon inhoa kuin jos joutuu tekemään epäsymmetrisesti liikkeitä. Toisaalta helpottavaa tietää, että en olisi mitenkään voinut korjata pakaroita samankokoisiksi, jos rankaa ei olisi suoristettu. Ja tämän eriparisuuden kanssa olen tuskaillut hirveän monta vuotta. Nyt on sentään toivoa päästä tasapainoon.

Koulussa oli harvinaisen ankea päivä keskiviikkona. Meillä oli ryhmäkeskustelutunti meneillään ja minä olin tavalliseen tapaan hiljaa. Yksi tyttö otti minut kahteen kertaan esille ja kysyi, mitä mieltä minä olen keskusteluaiheesta. Voin 30 vuoden kokemuksella kertoa, että jos hiljaista ihmistä aletaan pommittaa ja hän saa erityishuomiota, hän sulkeutuu entistä pahemmin. Tilanne oli tosi ahdistava, mutta jotenkin selvisin siitä. Opettaja ei ollut paikalla, joten hän ei asiaan sanonut mitään. Vielä.

Myöhemmin laitoin tälle opettajalle viestiä, että en pääse seuraavaan keskustelusessioon, koska minulla on päällekkäin toinen luento. Opettaja vastasi ja kommentoi loppuun, että hänen on pitänyt kysyä minulta, miksi olen niin hiljaa keskusteluissa. Huomautti vielä, että luulisi minulla olevan keskustelutaitoja aiemman koulutukseni perusteella.

Huoh.

Mietin pitkään, mitä vastaisin. Äsken sain muotoiltua omasta mielestäni kohtalaisen hyvän vastauksen hänelle. Katsotaan, kommentoiko enää mitään.

Minusta on raivostuttavaa, että joka paikassa toitotetaan, miten hoitajan pitää olla sosiaalinen, puhelias ja niin vuorovaikuttava, että pois tieltä potilaat. Minä kun ajattelen, että yksi hoitajan tärkeimpiä taitoja on osata kuunnella potilasta ja antaa hänelle tilaa ja aikaa. Mutta kuka minulta mitään kysyy.

Olen koko elämäni kärsinyt siitä, että olen hiljainen. Joka paikassa huomautellaan ja arvostellaan. Aika vaikeaa on perusluonnettaan muuttaa enkä ehkä haluaisikaan, mutta jatkuva vittuilu alkaa tuntua jossain. Miksi en saa olla sellainen kuin olen. Miksi en kelpaa tällaisena. Minkä veen takia puheliaat ovat muka niin paljon parempia. Parempia mitä. Keskustelijoita vai ehkä ihmisiä.

Sen vielä aiheesta sanon, että kesätöissä minulla ei ollut mitään ongelmia potilaiden kanssa hiljaisuuteni takia. Ehkä päinvastoin. Arvokkaimpia hetkiä oli se, kun istuin kuolevan ja pelkäävän naisen vierellä pitkään vain HILJAA, pidin häntä kädestä ja hieroin jalkoja. Ei aina tarvita puhetta, monesti oikeita sanoja ei edes ole.