Kun eilen pyysin Maria vaihtamaan suojateipit rintojeni haavoihin, tiesin, että olisin saanut ne peilin avulla itsekin taiteiltua paikoilleen. En voinut vastustaa kiusausta.

Pyysin Maria avuksi ja menin makaamaan sängylle ylävartalo paljaana. Marin käsi oli lämmin, ja kuulin jo mielessäni, miten pyysin häntä koskettamaan rintojani. Siis koskettamaan, ei vain hoitajan käsillä. Mutta ei. Marin mies, meidän ystävyys. Kaikkia rajoja ei ole tehty rikottaviksi. Pakko silti myöntää, että houkutus oli suuri.

Sami otti yhteyttä alkuviikosta ja ehdotti tapaamista ensi viikolle. Kerroin, että minulla on yllätys hänelle. Mies pähkäili asiaa päivän ja päätyi siihen, että kyse on joko hiuksista tai rinnoista. En myöntänyt mitään, mutta mies osaa varmasti keskustelumme perusteella odottaa muhkeampaa rintavarustusta.

En kertonut Samille, että en pysty vielä harrastamaan seksiä kunnolla enkä ole ollenkaan varma, haluanko hänen kesäkissakseen. Ajattelin, että on helpompi jutella kasvotusten, kun näkee toisen ilmeet.

Samin tapaaminen jännittää, koska jo pelkän viestittelyn aikana huomasin, mikä vetovoima miehessä yhä on. Riippuvuus ja miellyttämisen halu elävät jossain pinnan alla.

Nyt on helppo sanoa, etten ole enää ihastunut ja että haluan jotain paljon enemmän kuin Sami pystyy antamaan. Homma menee hankalaksi siinä vaiheessa, kun kädet alkavat vaeltaa sileää ruskettunutta ihoa pitkin ja puolen vuoden himot heräävät. Tuskin siinä enää muistan, miten vaikeaa oli joulukuussa päästää miehestä irti ja mitä kaikkea silloin lupasin itselleni.

Mutta kävi miten kävi, tiistaista tulee varmasti mielenkiintoinen päivä.

Leikkauksesta on nyt kolme viikkoa. Rinnat ovat toipuneet tosi hyvin, ja haavat ovat siistit. Viikon päästä saan taas käyttää käsiä normaalisti ja pikkuhiljaa lisätä rasitusta. Treenikielto valitettavasti jatkuu koko kesäkuun, mutta heinäkuussa pääsen salille. Toki täytyy aloittaa varovasti ja rintoihin kohdistuvaa rasitusta pitää välttää kolmisen kuukautta.

Olen varmasti kyllästymiseen asti valittanut sitä, miten koville viime viikot ovat ottaneet henkisesti. Ei pääse salille, ei kauppaan, paidat pitää pukea alakautta, kävelyvauhtia on joutunut hidastamaan ehkä puoleen normaalista ja niin edelleen.

Siinä sivussa olen huomannut, että lepo on tehnyt erittäin hyvää. Aamuisin on selän kankeudesta huolimatta ihana herätä rauhassa, juoda viherpirtelö, käydä suihkussa, keittää kahvit, syödä puuro ja katsoa aamuteeveetä. On tosi rentouttavaa, kun joka ilta ei tarvitse miettiä, miten ihmeessä jaksan aamulla herätä puoli seitsemäksi salille ja tehdä kovan treenin tai edes treenin.

Nyt vasta tajuan, että säännöllisistä lepoviikoista ja rentoiluista huolimatta, olen sittenkin treenannut liikaa. Siis suhteessa omaan tasooni ja voimavaroihini. Jollekin toiselle viisi kovaa treeniä viikossa on ihan fine tai liian vähän, mutta jos ottaa huomioon, miten ahdistunut ja masentunut olin melkein koko viime vuoden ja nyt alkuvuoden, ei ihme, jos vauhti on alkanut hiipua.

Miten vaikeaa on tajuta ja myöntää, että jos pää on hajalla ja ykkösenä listalla on halu kuolla, salilla väkisin vääntäminen ei ehkä helpota tilannetta. Nyt kun joku ulkopuolinen sanoo, että kuuteen viikkoon et mene salille, suurempi kuva hahmottuu kuin itsestään.

Ehkä salista alkoi huomaamatta tulla pienehkö pakkomielle minulle ja useimmiten sali oli ainoa paikka, jossa tunsin oloni hyväksi ja vahvaksi. Miten sieltä olisi malttanut pysyä pois, kun kaiken väsymyksenkin keskellä treeni tuntui paremmalta kuin eläminen yleensä.

Uskon silti, että osaan kuunnella kroppaani ja sen viestejä. Nyt pakkolevon jälkeen kuuntelen entistä tarkemmin, ja ehkä on pakko opetella vähän laskemaan rimaa. Voi olla, että ikään kuin rankaisen itseäni kaikista epäonnistumisista sillä, että yritän saada edes kroppani täydelliseen kuntoon hinnalla millä hyvänsä.

Kaikki muu on pelkkää miinusta – työttömyys, syömiset, ulkonäkö noin yleensä, yksinäisyys, masennus, epäonnistuminen kaikessa. Jos kroppa olisi sellainen kuin haluaisin, korjaisiko se kaiken tai ainakin osan. Jos onnistuisin edes jossain.