Äitiä ei leikata.

Olen viime päivät paniikissa odotellut lääkärien päätöstä. Toivonut ja rukoillut uutta leikkausta, jos se antaisi äidille mahdollisuuden elää. Viime yön nukuin ja katsoin kelloa tunnin välein. Pyörin ja mietin, miten elän ilman äitiä, jos leikkausta ei tehdä. Siskon kanssa soittelimme päivällä ja vaihdoimme ei ole kuulunut mitään -tietoja. Ja nyt se tieto tuli.

Äiti oli puhelimessa rauhallinen ja sanoi, että olisihan se leikkauskin ollut kova koettelemus eikä silti mitään takeita lopputuloksesta. Ihailen äitiä, miten hän jaksaa tyynesti ottaa kaiken vastaan. Paskaa tulee niskaan jatkuvalla syötöllä, mutta äiti ei valita. Toivoo vaan, että joskus helpottaisi.

Sanoin äidille, että en oikein osaa sanoa mitään. Siinä vaiheessa melkein aloin itkeä, mutta muuten en ole tänään itkenyt. En edes nyt, vaikka tuomio tuli. On jollain tapaa turta ja tunnoton olo. Juuri nyt en osaa pelätä ja kauhulla odottaa tulevia päiviä. On vain tämä hetki ja hyvä olo siitä, että äiti jaksoi ja pystyi äsken puhumaan puhelimessa. Äidillä on tahto ja halu elää, vaikka hän on tällä hetkellä hyvin heikossa kunnossa.

Koska leikkausta ei tehdä, äidin oloa yritetään helpottaa lääkityksellä. Lääkäri oli kuulemma sanonut, että äiti pyritään saamaan ainakin sellaiseen kuntoon kuin hän oli syksyllä. Kun äiti pystyi olemaan kotona, liikkumaan ja tekemään asioita. Toivoa siis on. Äiti ei koskaan parane, mutta vointia toivon mukaan saadaan kohennettua. Kuolemasta ei lääkäri ollut puhunut mitään tai ehkä äiti ei vain halunnut minulle kertoa.