Olen odottanut puolihulluna (heh, mikä poikkeus normaalitilaan), että kuulisin Patrikista jotain. Aiemmin illalla päätin, että unohdan koko tyypin ja keskityn niihin, jotka hinkuvat päästä seuraani. Kas kummaa, niitäkin miehiä tuntuu riittävän.

Äsken tarkistin sähköpostin, ja Patrik olikin yllättäen kirjoittanut. Lyhyehkön viestin sisältö oli se, että hän oli jokseenkin pettynyt tapaamiseemme, koska tapaamista edeltävä sähköpostittelu oli niin kiihkeää ja hotellisessio jotain muuta. Hän ei ollut pettynyt seksiin, vaan pelkästään järkyttynyt karuista elämänkokemuksistani sen verran paljon että jotenkin kaikki löi yli ja hän pettyi. Kuulemma minun rankka elämäni toi entistä kovemmin mieleen hänen omat vaikeutensa.

Jep. Olen niin pettynyt tuohon sähköpostiviestiin, että tirautin äsken pienet itkut. Tajusin kuitenkin, että en itke jonkun helvetin miehen perään. Tuleva elämäni suuri rakkaus. Itken sitä, että pikkuveli ja äiti hylkäsivät ja jättivät minut. Ilman syytä ja aihetta en pysty rakkaitani itkemään ja kaipaamaan, vaan siihen tarvitaan jokin niinkin älytön ratkaisu kuin kertapanon pettymys ensitapaamiseen kanssani.

Kirja edistyy useimmiten illalla ja keskellä yötä. Ideoita on pakko laittaa ylös sitä mukaa kuin niitä mieleen tulee. Kirjoittaminen on raskasta. En uskonutkaan, miten paljon se vie voimia. Välillä tulee epätoivoinen olo, etten ikinä saa ajatuksiani oikein paperille eikä kirjasta tule mitään. Jostain kuitenkin tulee usko, että juuri tätä minun kuuluu nyt tehdä eikä puolikuntoisena etsiä jotain työpaikkaa. Haluan niin älyttömästi saada tämän kaiken tuskan ja silloin tällöin minut saavuttavan mielenrauhan kansien väliin.