Tämä viikko on ollut helvetistä. Ainoa ja suuri valopilkku oli viettää aikaa siskon perheen kanssa kolmena päivänä. Pääsin pyörähtämään ilmaiseksi kylpylässä ja rentoutumaan työpäivien välissä. Erotessa tuli ankea fiilis. Tyhjä, surullinen, sulkeutunut ja yksinäinen olo.

Jouduin menemään uudestaan lääkäriin ihoni takia. Nyt on toinen antibioottikuuri menossa. En haluaisi syödä enää lääkkeitä enkä varsinkaan antibiootteja, ja nyt vedän niitä urakalla. Perseestä. Jos tämä kuuri ei ihoa paranna, lääkäri suositteli vielä yhtä kuuria, minkä jälkeen kannattaa miettiä plastiikkakirurgia. Kirurgi siis poistaisi tuon silmän alla olevan patin, jos se ei lääkkeillä häviä. Hmm, ja millähän rahalla.

Vastaanotolla otin uutiset tyynesti vastaan, mutta kotimatkan itkin. Kasvojeni iho on ehkä vaikein ja raskain asia hyväksyä eikä tilannetta auta yhtään se, että isäni on aikoinaan romuttanut aivan täysin itsetuntoni kommentoimalla ihoani. Se, että lääkäri sanoi ääneen sanat arpi, kirurginen poisto ja mitähän muuta vielä, avasi kaikki vanhat haavat.

Mietin koko alkuviikon, että mieluummin menen junan alle kuin elän ihoni kanssa.

No, onneksi on työ. Sinne on pakko mennä näytti miltä tahansa. Poikienkin ja siskon kanssa ihosta oli ”helppo” vitsailla, koska minulla on loistava kyky peitellä tuska naurulla. Kun nauraa ja leikkii jollain itselle vaikealla asialla, voi peittää sen, miten tuskainen, nöyryytetty ja epätoivoinen olo itsellä oikeasti on.

Nyt näyttää siltä, että iho alkaisi parantua. Toivon, että tästä lopulta selvitään pintanaarmuilla, mutta henkisiä arpia ainakin jää. Puhumattakaan siitä, minkä määrän rahaa olen joutunut laittamaan lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin. Dieettikin on jäänyt kauas taakse, kun olen lohduttautunut millä muullakaan kuin ruoalla. Migreeniä pukkaa ja nyt on räkätauti päällä.

Hienosti menee, mutta menköön.