Olin isän luona viikonlopun. Katsoimme isän kanssa eri huoneissa Vain elämää. Kun K H muisteli kuollutta poikaansa ja sanoi kyynelsilmin, että hänelläkin oli joskus tuollainen poika, ahdistus vyöryi ylitseni. Mietin, mitä isä ajatteli ja tunsi viereisessä huoneessa. Itketti niin paljon, että oli pakko mennä vessaan pesemään hampaita, että sain itseni irrotettua siitä hetkestä.
 
Meidän perheessä on hiljaista. Meistä kaksi on kuollut, mutta kukaan ei oikeastaan puhu heistä. Minä en voi olla aina se joka ottaa puheeksi. Sisko hermostuu, jos puhun. Isä ei varmasti hermostu, mutta en halua vetää häntä takaisin tuskaan ja entiseen elämään. Pyörittelen yksin kuolemia ja mietin, minkälaista olisi olla perheessä, jossa puhutaan avoimesti ja jaetaan vaikeatkin asiat. If only.
 
Lauantaina menimme mummun luo ja ajoimme hautausmaan ohi. Mäen takaa silmille lävähti ruumisauto, jonka kyydissä oli valkoinen arkku. Puistin päätäni ja hoin hiljaa mielessäni äkkiäpoistäältä äkkiäpoistäältä. Se ruumisauton ohitus kesti ikuisuuden ja toki näimme saman auton uudelleen, kun menimme takaisin isän luo.
 
Näiden mukavien muistutusten lisäksi mummun kännykän näytölle oli kuin tyhjästä ilmestynyt Mikan moottoripyörän rekisteritunnus.
 
Sunnuntai-illan haudalla käynnin jälkeen olin jo niin hajalla, että itkin ensimmäisen tunnin kotimatkalla kaupunkiin. Sama jatkui terapiassa tänään, ja sisäinen tärinä iski pitkästä aikaa.
 
Mutta kaikesta huolimatta tänään on ollut kohtuullinen päivä. Salilla oli hyvä fiilis, näin ystäviä ja sain hyvää palautetta lopputyöstäni ja kirjoitustaidoistani. Silti en voi olla miettimättä, miltä tuntuisi kuulla äidin ääni puhelimessa tai halata Mikaa ja sanoa, miten rakas veli hän on.