Kahden viikon saldo on miinus kolme kiloa. Eilen oli tyytyväinen ja hyvä olo aamulla puntaroinnin jälkeen. Mietin, tältäkö tuntuu kun syö niin sanotusti normaalisti eikä ole aamusta iltaan ähky ja paha olo. Kaikki on minusta kiinni. Voin jatkaa tätä ”kuuria” kuudenkin viikon jälkeen. Ja millainen olo on kuuden viikon päästä, jos kahden viikon jälkeen tuntuu tältä.

Sitten tunsin etäisen ajatuksen, että minä en saa voida hyvin. Joku muu saa, mutta minä en. Tästä on puhuttu aika paljon terapeutin kanssa. Luulen, että etäinen ajatus liittyy yllätys yllätys äitiin. Minun on vaikea sallia itselleni hyvää oloa, terveyttä ja onnea, koska äitini kärsi niin paljon.

Pystyn nykyään järjellä hyväksymään sen, että minusta ei leviä mitään pahaa ympäristööni tai läheisiini. Voin ottaa siskonpojat syliini ja ajatella, että koska he ovat niin rakkaita ja tärkeitä minulle, minusta ei voi samaan aikaan säteillä jotain saatanallista kirousta heidän ylleen. Silti syyllisyys äidin sairastumisesta on jossain tiukassa ja syvällä, vaikka en onneksi sitä enää paljon ajattele. On pakko vain uskoa, että äidin sairaus ei ollut minun syytä. Eikä kukaan ole minua koskaan mistään syyttänyt. Minä vain olen kai lapsesta asti yrittänyt järkeillä syitä ja seurauksia, koska äidin sairaudesta ei puhuttu ääneen.

Nyt voisin päästää irti. Äiti kuoli yli neljä vuotta sitten. Hän ei ole kärsinyt enää pitkään aikaan. Miksi minun pitäisi.

Elämässä hirveintä on se, että kuulet pikkuveljesi kuolleen järjettömässä onnettomuudessa. Vähintään toiseksi hirveintä on se, että katsot yli kaksikymmentä vuotta vierestä kun oma äiti on vakavasti sairas. Et pysty tekemään mitään, et yhtään mitään, vaikka antaisit mitä tahansa, että voisit auttaa ja helpottaa toisen oloa. Se jos mikä repii ihmisen rikki. Se tekee herkästä ihmisestä liian kiltin ja näkymättömän.