Olin viikonloppuna yhdellä erittäin mielenkiintoisella kurssilla. Kurssi aiheutti melkoisen mylläkän sisimmässäni. Uusia oivalluksia sateli mieleen ja energiaa sinkoili niin, että olen vieläkin jossain tiloissa.

Yritän muistaa kirjoittaa kaiken olennaisen, tuskin kovin loogisessa järjestyksessä. Toivon, ettei tiettyihin asioihin tarvitse enää tämän jälkeen palata, mutta koen, että vanhoja asioita on pakko vielä kerran kaivella. Sitten päästän irti.

Minä olen inhonnut rintojani ehkä parikymppisestä asti. Mietin silikoneja ensimmäisen kerran alle 20-vuotiaana, minkä jälkeen aihe on pyörinyt säännöllisen epäsäännöllisesti mielessäni.

Halusin ja edelleen haluaisin suuremmat rinnat, eivätkä nämä muutenkaan ole mitkään muotovaliot. Häpeilen rintojani kylpylöissä, kun pitää mennä alasti suihkuun ja yleisissä saunoissa olen yleensä bikinit päällä. En mene koskaan siskoni tai Riitan kanssa yhdessä saunaan tai ylipäätään kenenkään naisen.

Olen hyvin herkkä rintojen kommentoinnille, ja sitähän toki olen kuullut lukuisissa seksisuhteissani. Muistaakseni kukaan mies ei ole haukkunut rintojani, lähinnä vaan kehunut ja ihaillut tai ollut hiljaa aiheesta ja keskittynyt takapuoleeni.

Vaihdossa ollessani Bob kommentoi rintojani ja sanoi, että selinmakuulla ne eivät näytä yhtään isoilta. Tuo kommentti aiheutti valtavan itkuvyöryn, josta silloin nelisen vuotta sitten avauduinkin blogissa.

Miesten edessä pystyn olemaan helposti alasti, vaikka häpeän rintojani. Ajattelen, että olen todella surkea seksikumppani, jos myönnän, että häpeän rintojani. Siispä esitän, että pidän niistä.

Lähdin intensiiviseen sanotaanko vaikka henkisen kasvun viikonloppuun sillä ajatuksella, että saisin tehtyä jonkinlaisen läpimurron tämän rintahäpeän kanssa. Se kun todella vaivaa minua ja kärsin siitä. En haluaisi inhota rintojani.

Lauantaina olimme pitkän aikaa isossa naisporukassa ihan alasti. Etsimme toistemme vartaloista hyviä ja kauniita puolia. Loppupäivästä jopa koskettelimme toistemme alastomia vartaloita. Ja korostan, että tässä ei ollut kyse mistään seksiin liittyvästä kosketuksesta, vaan oman vartalon täydellisestä hyväksymisestä.

Minulle oli tosi vaikea paikka riisua rintaliivit, mutta ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Rohkeudestani huolimatta tunsin valtavaa häpeää ja salaa toivoin, että joku olisi sanonut jotain kaunista rinnoistani. No, ei sanonut. Lähinnä sain myönteistä palautetta hartialinjastani, pakaroista ja timmistä vatsasta (!!).

Alastomuusharjoitus ei vaikuttanut häpeään millään tavalla, mutta jotain oivallusta tapahtui.

Lauantai-iltana kotiin tullessani tajusin, mistä inho rintojani kohtaan on saanut alkunsa. Olen kirjoittanut tästä ensimmäisessä blogissani, mutta kirjoitan vielä kerran. Olen jutellut aiheesta muistaakseni vain Marin kanssa alkuvuodesta Filippiineillä. Hänellä on ollut tosi karu lapsuus ja häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi. Koin, että hän on ainoa, joka voi ymmärtää ja antaa jotain järkevää palautetta, olenko ihan hullu vai oikeilla jäljillä ajatusteni kanssa.

Kun olin teini-ikäinen, isäni oli epämiellyttävän kiinnostunut kehittymisestäni. Aina ruokailutilanteissa (!) isällä oli tapana kosketella äidin rintoja, mikä oli minusta oksettavaa. Toki on ihan kiva, että vanhemmilla on läheiset välit, mutta onko pakko lasten edessä ja ruokailutilanteessa kouria omaa vaimoaan.

Äidillä oli tosi pienet rinnat. Hän ei muistaakseni koskaan haukkunut niitä, mutta en muista, että hän olisi niistä erityisesti pitänytkään. Isä vitsaili aina äidin rinnoista, ja kuulen vieläkin isän äänen, kun hän naureskeli äidille.

No, se ei tietenkään riittänyt, että isä kouri äitiä. Isä yritti usein kosketella myös minun (ja muistaakseni siskonkin) rintoja. Kaikkiin muistikuviin liittyy jokin ruokailutilanne eli useimmiten olimme ruokapöydän ääressä tyyliin ensin isä yrittää kokeilla minun rintojani ja sitten siirtyy äitiin.

Tilanteet olivat äärimmäisen ahdistavia. Sitä ei voi käsittää, miltä tuntuu, kun oma isä on noin kiinnostunut tyttärensä rinnoista ja äiti katsoo vierestä eikä sano mitään.

Sanoin aina, että älä tee noin, en halua, että minuun kosketaan tai jotain vastaavaa. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Isä vain naureskeli jotain, että pitäähän sitä rintojen kehitystä seurata.

Joskus isä sanoi ruokailutilanteessa, että vispipuuro kasvattaa rintoja, että sitä kannattaa syödä. Oli hiukan kiusallista syödä sitä hemmetin puuroa, koska se oli tosi hyvää, mutta isän kommentti oli ällöttävä. Häpesin isää, häpesin itseäni, häpesin rintojani.

Kirjoitin lauantai-iltana punaisella kynällä ruutupaperille, että minussa on jotain hyvin väärää ja likaista, jos oma isä kiinnostuu ja haluaa kosketella rintojani. Miten voisin tykätä tai hyväksyä jonkin sellaisen (hyvin seksuaalisen) ruumiinosan, josta oma isä on niin kiinnostunut. Sehän tarkoittaisi vähintään, että haluan isän koskettelevan minua seksuaalisesti ja että minä tosiaan olen hyvin saastainen ja sairas.

Kosketteluyritysten lisäksi meidän perheessämme harrastettiin takapuolen puristelua. Muistan ikäni, miten hiljaisen raivon vallassa olin aina, kun siskon tai isän käsi kävi pakaroillani. Tässä pystyin sentään puolustautumaan ja tein samaa siskolle.

Muistan, miten sanoin aivan raivoissani, että minuun ei saa koskea, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Katsos kun se oli vain huumoria ja kaikki minkä tekee nauraen ja leikillään on ihan okei, vaikka toinen sen kieltää.

Tuntuu kauhealta kirjoittaa tästä. Isä on nykyään ihan kuin eri planeetalta. Kunnioitan ja arvostan häntä yli kaiken. Hän on se ihminen, jolle pystyin suoraan sanomaan, että tapan itseni ja joka pystyi tiedon ottamaan vastaan. Isä on se, jolle halusin ensimmäiseksi soittaa ja kertoa viikonlopun henkimaailman jutuista. En vain ymmärrä, miksi hän aikoinaan käyttäytyi niin ja aiheutti hyvin syvää häpeää ja pahaa oloa minulle.

Teimme lauantaina draamaharjoituksen, jossa oli ideana ottaa jokin ikävä kokemus, josta päästetään lopuksi irti. Inhoan draamaharjoituksia, koska en pysty heittäytymään sellaiseen. Jos olisin pystynyt irrottelemaan oikein kunnolla, olisin käsitellyt tuon rintajutun ja huutanut ulos kaiken sen raivon ja ahdistuksen, mitä sisälläni edelleen on.

Ylipäätään uskon, että minulle tekisi todella hyvää joskus huutaa ja raivota niin lujaa kuin ikinä pystyn. Mutta jotenkin koen, että minut on hiljennetty. Kun tarpeeksi kauan puolustaa itseään, kieltää ja sanoo vastaan, mutta sinut sivuutetaan täysin, tulee melko äänetön olo. Ihan sama, mitä sanot, kukaan ei kuuntele eikä usko, mitä sanot. On parempi olla hiljaa.

Sunnuntaina tapahtui ihan mieletön juttu. Teimme ohjatun meditaation. Makasimme selällämme lattialla silmät kiinni, ja rauhallista musiikkia soi taustalla. Heti, kun suljin silmäni, minulle tuli tosi rento olo. Siinä samalla näin, kuinka vasemmalle puolelleni ilmestyi suojelusenkelini. Näin ison ja vahvan käden, joka ojentui minua kohti. Koko enkeliä en nähnyt. Suojelusenkeli istui jossain ja hän oli todella suuri, vakaa ja järkähtämätön. Sellainen järkäle, joka ei lähde viereltäni kulumallakaan.

Suojelusenkelini sanoi minulle, että et enää koskaan ole yksin. Heti, kun näin hänet ja tajusin, mitä tapahtuu, kyyneleet alkoivat valua solkenaan pitkin poskiani. Olin niin kiitollinen ja onnellinen, että olisin voinut vain lähteä juoksemaan ympäri salia. Olen koko ikäni toivonut, että näkisin enkelini ja siinä hän nyt hetken näyttäytyi minulle.

Aivan tajuton kokemus kerta kaikkiaan.

Muutenkin viikonloppu herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Sali oli koko ajan täynnä energiaa, kun meitä samanhenkisiä ihmisiä oli koolla. Teimme paljon harjoituksia oman itsen kuuntelemisesta ja rajojen asettamisesta. Tuli vahva tunne siitä, että olen taas oikealla polulla. Jopa työttömyyteen sain uudenlaista näkökulmaa ja tajusin, että minä en halua takaisin oravanpyörään. Tosin enpä siellä nyt niin kauan ehtinyt ollakaan.

Kävin muuten tänään työhaastattelussa. Periaatteessa haluaisin kyseisen työn, mutta en masennu, jos en sitä saa. Toinen haastattelijoista kysyi, miksi haluan tehdä osa-aikatyötä. Sanoin ihan suoraan ja rehellisesti, että elämässä on muutakin tärkeää kuin työ ja haluan ehtiä tehdä muutakin. Tuntui tosi helpottavalta sanoa suoraan, miltä itsestä oikeasti tuntuu.