"Älä yritä muuttaa egoasi tai toisten egoja, koska se tekee siitä todellisen. Valitse mielesi muuttaminen sen suhteen; älä ota sitä vakavasti. Älä ota mitään mitä tänään tapahtuu vakavasti. Kaikki mikä tänään tapahtuu, on keksittyä - pelkkää näytelmää."

(Kenneth Wapnick, IOK:n opettaja)

 

Tänään oli odotettu tuomiopäivä. Lääkäri kertoi kuivasti faktoja eikä häneltä paljon herunut sympatiaa. Ymmärrettävää kirurgilta. Ei ole helppoa kohdata ihmisen tuskaa, jos haluaa vain työskennellä leikkaussalissa.

Rinnasta on löytynyt nyt yhteensä kolme eri kasvainta. Lääkärin mukaan paras hoito on leikkaus. Leikkauksessa poistetaan molemmista rinnoista silikoni-implantit, ja oikeasta rinnasta poistetaan omaa kudosta niin paljon kuin on tarpeen. Myös kainalon vartijaimusolmuke tutkitaan leikkauksen aikana, mikä voi muuttaa leikkaussuunnitelmaa, koska syöpä lähtee aina leviämään vartijasta.

Tähän mennessä ei ole mitään merkkejä, että syöpä olisi levinnyt imusolmukkeisiin.

Leikkauksen jälki on todennäköisesti rajua. Ei pelkästään siksi, että implantit otetaan pois, vaan koska kasvaimet ovat rinnan yläosassa. Siispä leikkausarpi tulee sekä rinnan alapoimuun että rinnan yläosaan.

Syöpä on hormonipositiivinen, mikä tarkoittaa sädehoitojakson lisäksi mahdollisesti sytostaatteja. Jatkohoidoista keskustellaan sen jälkeen, kun patologi on tutkinut kasvaimet. 

Lääkäri sanoi, että jos en suostu leikkaukseen, voin elää muutaman vuoden ihan normaalisti, ennen kuin mitään alkaa tapahtua. Sen jälkeen tai jo sinä aikana kasvain leviää ja lopulta tulee rinnasta ulos näkyville.

Tiesin tämän, koska olen aikoinaan hoitanut saattohoidossa olevaa rintasyöpäpotilasta, jonka rinta oli aivan kova ja musta ja siitä tuli kaikenlaista eritettä.

Tämä syöpäkeissi on melkein yhtä raskasta kuin veljeni kuolema. Ne, jotka lukivat blogiani siihen maailman aikaan, tietävät, etten tätä vertausta ihan pienestä vastoinkäymisestä tekisi.

Olen niin hajalla, että ei tosikaan. Toivon, että kuolen leikkaukseen.

En ole koskaan elämäni aikana toivonut näin paljon, että pystyisin tekemään itsemurhan. Paitsi veljeni kuoleman jälkeen.

Minulla on surkea itsetunto ja päivittäistä ulkonäköahdistusta. Rinnat ovat silareiden jälkeen olleet niin tärkeä osa identiteettiäni ja itsetuntoani, että en tiedä, miten tästä selviän. Kuulostaa pinnalliselta, mutta niin se vain on.

Minulla menee tässä työ, toimeentulo ja loputkin surkeasta itsetunnosta. En osaa kuvitellakaan sitä itseinhon ja oksetuksen määrää, mitä tunnen omassa kehossani leikkauksen jälkeen. 

Minusta tulee niin säälittävä ihmisraunio, että en uskalla edes ajatella, miten selviän tästä järjissäni.

Isä kirjoitti viestiin näin:

"Tiedät hyvin, että IOK:n opeilla saa helposti kettuilun tunnun, mutta sanon silti, että vaikeilla tehtävillä on hyvät palkinnot. Kyllä se helpottaa."

 

Haluan uskoa, että tästä seuraa jotain hyvää. Tälläkin on jokin tarkoitus, vaikka sitä on nyt erittäin vaikea nähdä. Veljen ja äidin kuolemastakin alkoi uusi elämä, mutta ensin piti kärsiä ja kitua hirveä määrä ja monta monta vuotta.

En tiedä, jaksanko elää tätä läpi siihen asti, kunnes helpottaa.