Siskon miehen työkaveri oli tappanut itsensä heti joulun jälkeen. Tänään selvisi myös, että siskon koiralla on syöpä eli se lopetetaan luultavasti lähipäivinä.

On todella ankeaa olla takaisin kotona. Entistä ahdistuneemmaksi olon tekee se, että olen kahden viikon aikana tutustunut ihmisiin, joilla ei ole joka päivä edes ruokaan rahaa ja silti he ovat erittäin luottavaisia tulevaisuutensa suhteen ja jaksavat iloita kaikesta. Minä täällä valitan omaa kurjuuttani enkä osaa iloita mistään. Toivon vain, että saisin vihdoin ja viimein tänä vuonna kuolla.

Yksi kaveri sanoi, että minulla on oikeus omiin tunteisiini ja pahaan olooni, vaikka kaikilla muilla maailmassa menisi huonommin. On on, mutta ei se paljon lohduta.

Tänään kävelin kaupungilta kotiin ja mietin, tätäkö se taas päivästä toiseen on. Jalkojen nostelua ja laahustamista kotiin keskelle kaaosta. Mikään ei tunnu miltään muulta paitsi surulliselta ja ahdistavalta. En jaksa uskoa, että asiat tästä muuttuisivat parempaan suuntaan. Luultavasti minulla on niin paljon karmavelkaa, että maksan sitä lopun elämäni kärsimällä.

Ilahdutin siskoakin eilen sanomalla mesessä, että minua tuskin olisi enää, jos heitä ei olisi. Halusi varmasti juuri tuon kuulla nyt, kun perheellä on omatkin kriisinsä. Alan vain olla siinä kunnossa, etten jaksa esittää hyvinvoivaa yhtään kenellekään. Lääkäriin en mene enkä lääkkeitä enää uudestaan ala syödä. Eiköhän se kuolema sieltä joku päivä vastaan kävele.

Hyvää uutta vuotta.