Tällaiset lomaviikot eivät näköjään ole hyväksi minulle. Siis kun vain istun, ihmettelen ja SYÖN. Olen tuhlannut kuluneen viikon aikana käsittämättömän määrän rahaa ruokaan ja syönyt niin, että on ollut pakko jättää jumppia ja saleja välistä, kun on fyysisesti erittäin tukala olo.

Tästä kyllä puhuin terapeutinkin kanssa, että jo ennalta annoin itselleni luvan syödä ihan mitä vaan ja miten paljon vaan, koska tiedän, että ylenmääräinen syönti kestää vain viikon. Silti on aika ankeaa huomata, miten matka on edelleen pahasti kesken, mitä tulee syömishäiriön selättämiseen. Aina kun on mahdollista niin sanotusti lyödä läskiksi, teen sen, vaikka tiedän, miten huono olo syömisestä tulee. En lakkaa ihmettelemästä, miten jotkut osaavat syödä normaalisti ja lopettaa jo kauan ennen kuin tulee paha olo eivätkä he edes kiinnitä siihen mitenkään erityisesti huomiota.

Koko viikon sydän on hakannut ylikierroksilla. Tiedän, ettei kyse ole mistään vakavasta asiasta, mutta ahdistavalta se tuntuu, kun sydän yrittää tulla rinnasta ulos. Luultavasti se johtuu yhtäkkisestä ruokavaliomuutoksesta, mutta lienee siinä jotakin henkistäkin takana. Ehkä se on juuri minulle tyypillistä, että raskaan opiskeluputken selviää, mutta sitten kun helpottaa, ei osaa hellittää ja nauttia siitä, ettei tarvitse enää tsempata ja jaksaa. Huomenna alkaa noin kuukauden rennompi jakso, ja sydän sen kuin vaan hakkaa ja mietin kauhuissani, miten ikinä selviän tämän koulurupeaman kunnialla loppuun asti.

Joten ei tässä mikään valaistuminen ole meneillään, kuten jo Tapsalle tuonne kommentoin. Nämä kerran viikossa ilmestyvät päivitykseni ovat välähdyksiä elämästäni, ei suinkaan koko totuus. Silti jokin vankka pohja on olemassa, ja nimenomaan pohja elämälle, ei kuolemalle. Sen varaan yritän rakentaa ja päästä näistä ahdistuksista yli.

Sitä paitsi nyt on kuoleman kuukausi meneillään. Kyllä se vetää mieltä maan alle, vaikka kuinka aurinko paistaisi.