Note to self. Surkeaa itsetuntoa ei kannata lähteä paikkaamaan baarikierrokselle tyrmäävän kauniin blondikaverin kanssa.

Joulu oli hirveä. Surullinen, ahdistava, yksinäinen. Olen itkenyt joulukuun aikana enemmän kuin pitkään aikaan. Hyvää on se, että kävin kaiken ahdistuksen ja pahan olon läpi ilman rauhoittavia ja alkoholia. Ahdistusta ja tuskaa raakana, kiitos. Siinä on melkein jotain rauhoittavaa, että luovuttaa eikä taistele pahaa oloa vastaan. Antaa vain kaiken rauhassa vyöryä päälle. Välillä vastailee iloisena puhelimeen, kun joku sukulainen toivottaa hyvää joulua ja sitten jatkaa itkemistä. Tälläkin hetkellä ahdistaa niin paljon, että pitää käydä välillä parvekkeella hengittämässä, kun tuntuu, että tukehdun.

Ehkä olisi helpompi, jos voisin kertoa isälle ja siskolle, että voin tosi huonosti. Mutta en halua aiheuttaa huolta enkä toisaalta kestäisi sitä, jos he eivät uskoisi minua. Sitä paitsi jos romahdan siskon nähden, hän alkaa taas pelätä, että tapan itseni tai teen jotain muuta hullua. Siskolla on ihan tarpeeksi omassa elämässään, joten en varmasti aio kuormittaa häntä. Onneksi juttelin Piksun kanssa eilen ja tuli vähän kevyempi olo, kun sain sanottua, miten huonosti voin.

Ei kai tässä silti suurempaa hätää ole. Minulla on asunto, ystäviä, raha-asiat kunnossa, toistaiseksi töitä, läheiset ovat terveitä. Keväällä oli parin kuukauden mittainen jakso, kun en jatkuvasti ajatellut ja toivonut omaa kuolemaa. Siihen tilaan on mahdollista päästä takaisin, uskon niin.