Eilen oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun kävelin itkien koulusta kotiin. Reppu painoi selässä ja jalkoihin sattui. Siis kenen etureisiin sattuu pelkkä normaali laahustuskävely. Hohhoijaa. Pakara-lantio-alaselkä-möhkäle oireilee taas, mikä lievästi sanottuna masentaa. Onneksi sain vihdoin ja viimein varattua yhdelle niksauttajalle ajan. Jospa hän saisi nikamat kohdilleen tai ainakin tietäisi, mitä minun pitää kropalleni tehdä.

Niin ja se reppu. Repussa kannoin mitä muutakaan kuin leipää. Huokaus. Miten voi olla niin vaikeaa tämä syöminen. Luulisi, että kun on kaikki mahdollinen tieto ja melkein ymmärryskin asiasta, niin ei muuta kuin syömään itsensä kipeäksi. Joko olen niin nälkäinen, että mahaan sattuu ja heikottaa tai sitten syön niin paljon, että meinaan oksentaa kivusta. Ja kyse sentään aikuisesta ihmisestä eikä enää mistään angstailevasta teinistä. Voi perkele. Olen aivan avuton enkä tiedä, kuka tässä voisi minua auttaa. En haluaisi uskoa ja tyytyä siihen, että minua odottaa loputon jojolaihduttajan taival.

Sunnuntai-iltana kuulin, että yksi kesällä hoitamistani potilaista on nyt kuollut. Sekin surettaa. Tai enemmän se, miten heidän perheensä jakselee. En saa mielestäni sitä poikaa, joka kuvaili isänsä sairautta kököksi taudiksi. Miten hän yritti peittää pahan olonsa hymyn ja vitsailun alle ja kuinka huonosti hän siinä onnistui.

Annoin koulu-Päiville kirjani luettavaksi. Hän sanoi siitä kolme asiaa. Kirja oli mielenkiintoinen ja henkilökohtainen ja mistä sait idean kirjoittaa. Siis häh. Olin hölmistynyt ja vähän edelleen. En nyt mitään ylistysvirttä odottanutkaan, koska se läpyskä ei ainakaan tuo esille kirjoittamiseen liittyviä taitojani tai sitä, että minusta joskus olisi oikeaksi kirjailijaksi. Mutta kun heti ensimmäisellä sivulla puhutaan päiväsairaalasta, vaikeasta masennuksesta ja sähköhoitoon menemisestä. Sen luulin tuntuvan jossain tai ehkä kysymyksen verran ainakin. Miten voi noin vaan sivuuttaa sellaisen detaljeen, että kaveri jonka kenties oletti olevan perustavis, onkin ollut pähkähullu sekopää. Eikä mitään myötätunnon sanaa tai empatiaa siitä, mitä olen kokenut.

Olisin tietenkin voinut kysyä Päiviltä, mitä mieltä hän on edellä mainituista asioista ja miksi mikään ei liikahtanut hänen sisällään. Tai miksi hän ei ole surullinen minun puolestani tai pahoillaan tai hämmästynyt, miten hyvin olen kaikesta selvinnyt. Minä haluaisin huomiota, sehän se suurin ongelma tässä on. Haluaisin taas jonkun, jolle kertoa ja selittää, miten Mika on kuollut ja miten äiti on kuollut ja että minäkin melkein kuolin. Kukaan ei kuuntele. Enää.

Murusina paskan pohjalla on tämä aiemmin mainitsemani miekkonen, jonka kanssa joimme eräs sunnuntai konjakkia. Viikko sitten maanantaina ehdotin treffejä. Hän vastasi, että mikä päivä vaan käy. No, sitä päivää ei ole tähän mennessä tullut eikä hänestä ole kuulunut enää mitään. Harmittaa, mutta en oikein tiedä millä tavalla.

Murheellista.