Eilen aamulla sisko kysyi, nukunko ja tuli sitten itkien viereeni makaamaan. Sanoi, että olen hirveän tärkeä hänelle eikä hän halua menettää minua. Tuntui lievästi sanottuna omituiselta tuommoinen purkaus, mutta samanlaisia on tullut useita viime päivinä. Ehkä tämä sähköhoito on avannut läheisteni silmät, että kaikki ei tosiaankaan ole minulla kovin hyvin. Mutta silti tuntuu aika hämmentävältä olla yhtäkkiä tällaisen huomion kohteena.

Hävettää myöntää, mutta olen tainnut luulla, että siskoa ei ole liiemmin hetkauttanut veljemme kuolema. En oikein ymmärrä, mistä olen moiseen päätynyt. Ehkä suuren ikäeron ja sen vuoksi, kun siskolla on jo oma perhe. Ihan kuin se muka voisi vähentää oman veljen arvoa.

Hävettää omat ajatukseni.

Hävettää sekin, miten kovana ja julmana pidän siskoani. Ehkä pitäisi vaan ottaa kaikki tarjottu apu ja tuki nyt vastaan, kun sitä on tarjolla. Sisko on sanonut useaan otteeseen, että hän haluaisi olla jotenkin avuksi. Enkö juuri tätä ole koko elämäni halunnut. Että minut otettaisiin huomioon ja minun hätäni nähtäisiin ja sille tehtäisiin jotain.