Päädyin lopulta varaamaan ajan terveyskeskuksesta, vaikka olen edelleen samaa mieltä avun hakemisesta kuin aiemmin kirjoitin. Rehellisesti sanottuna hain apua lähinnä siksi, että juttelin Marin kanssa ja hän vaikutti niin huolestuneelta voinnistani, että en oikein muutakaan voinut. En halua menettää yhtään läheistä ihmistä elämästäni eikä masentuneen henkilön seura varmastikaan ole sitä halutuinta.

Olin viime viikonloppuna kahden päivän koulutuksessa. Viimeistään siellä huomasin, että ei tämä nyt ihan putkeen mene. Koulutuksen sisältö oli mielenkiintoista ja jaksoin keskittyä hyvin, mutta vieraiden ihmisten kohtaaminen ja kaikki sosiaalinen elämä on vastenmielistä ja uuvuttavaa.

Minua ei huvita puhua kenellekään tai esittää kiinnostunutta jonkun ihan vieraan tyypin elämästä. En jaksa kuunnella mitään small talkia tai ylipäätään kuunnella tai puhua yhtään mitään. Yritin väkisin käyttäytyä edes suunnilleen normaalisti, vaikka mielessä laskin vain tunteja, milloin pääsen pois.

Olin ihan puhki, kun lähdin sunnuntaina iltajunalla kotiin. Seuraavan päivän lähinnä nukuin.

On tosi vaikea kuvailla, miltä tuntuu. Kaikki asiat ovat periaatteessa hyvin. Tiedän, että kaikki järjestyy ja odotan, että pääsen syyskuussa töihin. Mietin edelleen joka ilta, mitä hyvää päivän aikana on tapahtunut ja mistä voin olla kiitollinen.

Silti päällimmäisenä mielessä pyörii sellaisia ajatuksia kuten en kuulu tänne, olen väärässä paikassa ja kaikkein parasta olisi, jos kuolisin. Mikään ei tunnu miltään. Nauran paljon, mutta en enää tiedä, nauranko oikeasti vai siksi, että haluan peitellä vointiani tietyiltä henkilöiltä. Minun pitää melkein pakottaa itseni ulos. Salille onneksi pääsen tavalliseen tapaan.

Toisin sanoen klassiset masennuksen oireet.

Voisin kirjoittaa sivukaupalla siitä, miltä tuntuu, kun ensin selviät vaikeasta masennuksesta, koet olevasi elämäsi kunnossa ja sitten alat pikkuhiljaa huomaamatta vaipua samaan horrostilaan, jossa elit koko nuoruutesi.

Kaikki kauhukokemukset psykiatrian niin sanotuista ammattilaisista, lääkepöllyssä eläminen, tyhjyyteen tuijottaminen, tyhjyys kaikessa. En oikeasti kestä, jos joudun kokemaan enää lähellekään samaa.

Onneksi tosi moni asia on nyt eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Ajatus kulkee kirkkaasti ilman lääkkeitä, en suunnittele itsemurhaa enkä ole toivoton, osaan puolustaa itseäni ja haluan pääosin tehdä itselleni vain hyvää. Toki syömisongelmat ovat viime aikoina vesittäneet terveellisen ruokavalion ja lisäävät ikäviä ajatuksia, mutta uskon, että se on vain väliaikaista.

En odota kovin suuria ensi viikon terveydenhoitajan käynniltä, mutta kai se ensimmäinen askel on nyt otettu, kun myönnän, että tarvitsen apua. Ja positiivista toki on se, että hoitaja jolle menen, ei ainakaan nimensä perusteella kuulu entisiin opiskelu- tai työkavereihini. Great.