Sanoin äidille eilen, että kohta lähtee järki, kun on niin paha olla. Ja tirautin pienet itkut. Itken nykyään vähän väliä. Hermot ovat ihan riekaleina. Äiti lohdutti parhaansa mukaan ja sanoi, että tekisi mitä vaan, jos voisi jotenkin olla avuksi. Sanoin, että niin, kun olisikin jotain, mitä joku voisi tehdä.

Tänään on pitkin päivää puheltu siitä, miten kovilla meidän perhe on. Liian kovilla. Äiti on taas keuhkojensa kanssa aika huonossa kunnossa. Ihan kuin tässä ei jo muutenkin olisi tarpeeksi taakkaa.

Tuntuu, että hajoan. En saa nukuttuakaan kunnolla ja valvon taas öisin. Minun tekisi mieli huutaa ja raivota tätä tuskaa ulos, mutta en osaa enkä pysty. En tiedä, miten kauan ihminen voi kestää tällaista ennen kuin oikeasti tekee jotain lopullisen pahaa itselleen.