IMG-20170509-WA0004.jpg

 

Kunpa tänään olisi se päivä, kun joku ampuisi minut eikä tarvitsisi enää herätä yhteenkään aamuun.

Ihan piristävä ajatus heti ensimmäisenä aamuna lomareissun jälkeen. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että loma oli oikein onnistunut. Viiden päivän irtiotto arjesta teki todella hyvää, mutta sitä kesti tarkalleen sen viisi päivää.

Meillä oli ylimmän neuvonantajan kanssa tosi kivaa. Emme varsinaisesti riidelleet kertaakaan, mutta nauroimme sitäkin enemmän. Vähän tuli vänkäämistä minun nukkumisvaikeuksistani ja siitä, että kävelen liian lujaa, mutta ymmärrän, että olen aika raskasta matkaseuraa.

Ylitin itseni lomalla monta kertaa. Pelkään ihan hulluna korkeita paikkoja, joten toki lähdimme pariinkin otteeseen testaamaan henkistä kanttiani. Korkealla muurilla kävellessä iski totaalinen pakokauhu ja olin tilanteessa, jossa en saanut jalkojani liikkumaan eteen- enkä taaksepäin.

Muurin liian lähellä olevat ahtaat seinät näyttivät huojuvan, sydän hakkasi, toisella puolella oli hirveä pudotus mereen ja toisella puolella jossain kaukana alhaalla talojen katot. Tunsin koko ajan, miten muuri murenee altani ja tipahdan mereen ja hukun. Taisin viimeksi jähmettyä tuolla tavoin kauhusta Intiassa, kun miesjoukko kävi kimppuuni.

Ylin neuvonantaja tsemppasi ja jopa yksi pariskuntakin seurasi ja kannusti toiveikkaana vierestä, että saisin koipeni liikkumaan. Nyt naurattaa, koska tilanne oli todella koominen, mutta olin ihan paniikissa siinä hetkessä.

Pakokauhun hetkellä koin hyvin kirkkaasti, että nyt olen elossa ja hengitän. Saatan kuolla kohta, mutta nyt elän. Sitä on vaikea selittää, miten voimakas tunne oli. Päätin, että mikään ei ole tähänkään mennessä lannistanut minua eikä muuten lannista nytkään. Selviän aina kaikesta, tuli mitä tuli. Ja niin pikkuhiljaa saimme reilun tunnin mittaisen horror-kokemuksen onnellisesti päätökseen.

Viiden päivän aikana kävelin ja olin ulkona varmasti monta kertaa enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Se kertoo jotain siitä, miten pieneksi olen arkeni kutistanut. Pääsin ikään kuin irti siitä itsestä, joka olen tässä masentavassa kaupunkiasunnossani. Ei ollut sinistä rikkinäistä sohvaa, jossa istua ja murehtia, vaan sininen taivas, meri täynnä kohisevia aaltoja ja joka puolella upeaa rehevää luontoa ja vuoristoa.

Mutta jokin aina on ja pysyy. Nimittäin syöminen. Söin reissussa melkein pelkästään herkkuja. Annoin siihen itselleni luvan, koska en nyt jostain syystä kykene hallitsemaan ruokakuvioita lainkaan. Siskokin ihmetteli päivittäin, miten pystyn syömään niin paljon.

Söin joka päivä pitsaa, useita satoja grammoja suklaata, suklaakakkua, juustokakkua, jäätelöä ja aamupalalla kaikkea mahdollista hyvää, mitä vain oli tarjolla ja vähän päälle.

Ihmettelin hieman itsekin, miten maha kestää niin hyvin. No ei kestä enää. Mahakivut alkoivat viimeisenä lomapäivänä ja jatkuvat edelleen. Maha on aivan jäätävän turvoksissa ja suolen pinta ikään kuin palaa kytevällä liekillä. Välillä tulee hiki, sitten kylmä enkä aina pysty kävelemään suorassa kipujen takia. Henkisesti olen riekaleina. Ihan kuin joku vetelisi juustohöylällä mieltäni ohuiksi lastuiksi kielletyn leivän päälle.

Ja mitä tekee hän. Juuri äsken söin Karsan kanssa hotellin aamupalalla hyvällä ruokahalulla, anteeksi ilmaisuni, kaikkea paskaa eli viljaa, sokeria, maitotuotteita ja paljon rasvaa. Kaikkea sitä, mitä elimistöni ei siedä ollenkaan. Ja toki tulin kotiin ruokakaupan kautta ja hain evääksi vähän lisää pitsaa, suklaata ja salmiakkia.

Oloni on juuri nyt henkisesti ja fyysisesti ihan sietämätön. En tajua, miten suhteellisen järkevä ihminen tekee itselleen tällaista vahinkoa. Toki ymmärrän, että syömishäiriö on hyvin sinnikäs kaveri ja nimenomaan sairaus, mutta silti. Minun piti jo tietää paremmin ja osata käsitellä asioita ja ongelmia muuten kuin syömällä.

Tunsin jo huhtikuun alussa, että minulta viedään kaikki. Luulen, että nyt on jokin suurempi muutosprosessi meneillään. Siis tyyliin sellainen, että murretaan ihminen täysin palasiksi, jotta voi syntyä jotain uutta ja parempaa.

Olen tosi surullinen siitä, että olen viimeksi treenannut kovaa maaliskuun loppupuolella. Kaipaan sitä tunnetta, kun lihakset tekevät töitä ja tunnen, miten kroppa työskentelee ja teen hyviä asioita terveyteni eteen.

Nyt pelkkä ajatuskin salille menosta ahdistaa. Sali ei ole enää viikkoihin ollut se paikka, jossa on hyvä ja vahva olo. Nyt koen sielläkin vain epäonnistumista ja sellaista täydellistä väsymystä ja uupumista, johon ei auta mikään määrä unta.

Ensi viikolla on sitten edessä leikkaus. Toivon todella, että siitä lähtee liikkeelle jotain hyvää. Minulla alkaa pikkuhiljaa usko loppua ja päivä päivältä on haastavampaa esittää ihmisille, että kaikki on ihan hyvin.