Sain kuvat kirjaani varten tänään. Isä kysyi, saako hän nähdä tuotoksia. Sanoin, että näet sitten kirjassa valmiina. Mutta. Erehdyin kuitenkin näyttämään yhden suht dramaattisen kuvan. Sanoin isälle, että en sano kuvasta mitään, mutta hän voi ainakin nähdä siitä kuvittajan tyylin tehdä töitään.

Isä reagoi jotenkin oudosti. Hassua kyllä, mutta en enää muista mitä hän sanoi, mutta sävy oli sekoitus lievää loukkaantumista ja ärtymystä. Aivan kuin häntä pidettäisiin kuvan katsojana jotenkin hölmönä, ulkopuolisena, tilanteesta ja tapahtumista irrallisena henkilönä, joka kuitenkin on kaiken keskipisteessä isänä ja aviopuolisona.

Huh, mitä ylireagointia ja turhaa analysointia jostain puoli minuuttia kestäneestä hetkestä, mutta kun isän mielipide on minulle niin tärkeä. Ehdottomasti se tärkein.

Alkoi ahdistaa ihan hirveästi. Mitä jos isä ei kestä tekstiäni tai on asioista aivan eri mieltä tai alkaa "syyttää" minua, että vääristelen äidin sairautta ja hänen oireitaan jotka pikkutyttönä koin hyvin järkyttävinä. Mitä jos isä sanoo, että kirja on surkea ja kertoo ihan jostain muusta kuin meidän perheemme tragediasta.

Apua, en kestä tätä. Tekisi mieli jättää nyt kaikki tähän, kun en ole vielä aiheuttanut surua ja mielipahaa kenellekään. Sitten kun kirja on markkinoilla, on turha enää katua. Mutta tiedän, etten voi jättää tätä kesken. En vaan voi.

(Jos jollakulla on jotakin rohkaisevaa sanottavaa, nyt olisi oiva hetki tulla esiin.)