Katuminen on jälleen yksi niitä asioita, joista yritän päästä eroon. Katuminen ylläpitää masennusta eikä kuulu siihen näkemykseeni, että kaikella on tarkoituksensa. Neljä asiaa kuitenkin nousee mieleen.

Kadun sitä, että menin sähköhoitoon ja annoin täräyttää aivojani yli kymmenen kertaa kuukauden sisällä. Olisi pitänyt kuunnella isää, joka ei tuosta hoitovaihtoehdosta ollut erityisen mielissään. Se epätoivon ja tuskan määrä, jota veljen kuoleman jälkeen koin, sammutti kaiken elämän minussa. Näin, että on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko tapan itseni tai yritän vielä kerran ja menen sähköhoitoon. Siihen aikaan tiesin, että äiti ei kestäisi enää yhdenkään lapsen kuolemaa. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi enkä kai koskaan saa vastausta siihen, vaurioituiko muistini sähkön vai läheisteni kuoleman takia.

Kadun sitä, minkälaiseen kuntoon sain nuorempana kasvojeni ihon. Aivan mitätön asia tässä maailmankaikkeudessa, mutta kasvojeni iho määrittää kaikkea minussa ja elämässäni. Toisaalta huono iho on suojakin. Minun ei tarvitse tuhlata energiaa elämänkumppanin haluamiseen tai etsimiseen, koska tiedän, etten haluaisi kenenkään miehen (tai naisen) tuijottavan ihoani loppuelämäni ajan. Hassua, että kukaan aiemmista seurustelukavereistani ei ole koskaan sanallakaan maininnut ihoani. Mutta tämä ongelma kun ei vain ole minun päässäni. Tällekään ei voi mitään ja asian kanssa on pakko oppia elämään.

Eniten kadun sitä, miten paljon aikaa ja yhteisiä hetkiä Mikan kanssa menetin masennukseni takia. Ja sen vuoksi, että uskoin, että meillä on koko elämä aikaa tehdä asioita yhdessä, kun Mika olisi muuttanut samalle paikkakunnalle opiskelemaan. Puhumattakaan siitä, etten kyennyt olemaan veljeni tukena äidin sairauden pahimpaan aikaan. Tiedän, että siellä missä Mika nyt on, hän ymmärtää kaiken. Se ei auta minua täällä eikä helpota tuskaani.

Viimeinen asia liittyy äitiin. Kadun sitä, että uskoin viimeiseen asti, että äiti palaa sairaalasta kotiin ja paranee. Miten tyhmä ihminen voi olla. Jos äiti ei voinut enää viimeisellä viikolla muuta kuin vähän henkäistä puhelimeen ja maata morfiinitokkurassa, mitä mahtoi päässäni liikkua. Kadun, etten pitänyt häneen yhteyttä vaikka tekstiviesteillä. Niitä hän pystyi kirjoittamaan, vaikkei puhua jaksanut. Tiedän sen siitä, että löysin äidin puhelimesta pari viestiä, joita hän oli kirjoitellut kummityttönsä ja siskojensa kanssa. Arvatkaa, miltä tuntuu tajuta, että minä jätin äidin yksin silloin, kun hän olisi eniten läheistensä tukea tarvinnut.

************************************************************

Tänään oli viimeinen harjoittelupäivä. Kaksi viimeistä työpäivää meni pienoisen räkätaudin kourissa, joten ei ollut herkkua pestä kakkapyllyjä kipeänä. Tänään kuuntelin useampaa hoitajaa, jotka tuskailivat äitienpäivää. Eivät olisi millään jaksaneet lähteä äitiä juhlimaan tai jotain. Jokainen vuodatus oli kuin puukolla suoraan sydämeen. Teki niin mieli sanoa, että minä tekisin ihan mitä tahansa, jos saisin vielä mahdollisuuden juhlia äitini juhlapäivää. Mutta olin hiljaa, itkin sisäisesti ja yritin ymmärtää.

Yhtenä päivänä bongasin blogimaailmasta mielenkiintoisen yksityiskohdan. Yksi miesbodari mainitsi, ettei ihan pystynyt syömään kuutta pussillista leipää reilussa vuorokaudessa (kyseessä siis tankkauspäivä). Tuli sellainen ihmetyksen sekainen helpotus, että jossain on ihminen, joka pystyy syömään leipää enemmän kuin minä. Loistavaa.